Heksametrin ja pentametrin käyttö rajoittuu Krohnilla melkein kokonaan juhlarunoihin. Kuitenkin oli Krohn heksametrirunoilijana tehnyt merkittävää työtä, jota eräs tutkija (W. Siukonen, Suomalaisen heksametrin ja elegian historia. Käsikirjoitus) kuvaa sanoilla: "Hän ikäänkuin johtaa koronpuoltajat ottamaan tarkempaan huomioon myös laajuuden vaatimukset ja siten yhdessä Oksasen kanssa käytännössä koettaa sovittaa näitä eri suuntia, jotka tähän saakka olivat olleet ainaisessa taistelussa keskenään." Vaikka Krohn lopulta hyvin hallitsi heksametriä ja eleegistä runomittaa, niin eivät ne olleet se ilmaisumuoto, jota hänen lyyrillinen luonteensa tarvitsi. Eivät muutkaan antiikin runomitat häntä houkutelleet. Vain kerran hän on jäljitellyt sapholaista runomittaa ("Taideniekka-seuran vuosijuhlassa"), tosin sangen hyvin, mutta ei ensimäisenä suomenkielellä. Kalevalan mitta antoi, kuten olemme nähneet, hänelle suuremman liikuntavapauden ja oli enemmän hänen luonteensa mukainen, mutta ei sekään ollut hänelle sopivin muoto. Uudenaikaiset eurooppalaiset runomitat viehättivät häntä enemmän. Ne olivat sittenkin lähempänä häntä, sillä niitä hän oli käyttänyt ruotsiksi ja saksaksi runoillessaan, niihin vieraskielistä runoutta lukiessaan eläytynyt. Uuden ajan ihmisen tunne-elämän vivahduksia ja aatemaailmaa ilmaisemaan kelpaavat parhaiten uudet runomitat.

Modernia runomittoja käyttäessään Krohn rakensi sen runomittateorian pohjalle, joka hänen aikanaan oli vallassa. Ahlqvistin vakiinnuttaman teorian mukaan suomalainen runo on perustettava korolle, mutta laajuuskin on vielä aluksi kielen nykyisellä kehitysasteella huomioon otettava. Suomenkielen luonteen tarkka tunteminen ohjasi Ahlqvistia runomittateorian muodostamisessa, mutta niin paljon edellä ajastaan Ahlqvist ei ollut, että hän olisi vapautunut vieraitten esikuvien ja vanhan ajatustavan vaikutuksesta. Jos on voitu sanoa Euroopan suurten sivistyskansojen runousopeista, että ne ovat olleet viimeisiin aikoihin asti vain antiikin runousoppia, niin sitä suuremmalla syyllä voi sanoa, ett'ei meillä runomittateorian luomisessa lähdetty suomenkielen hengestä ja vaatimuksista, vaan tutkittiin, miten käytettävissämme oleva kieliaines parhaiten saataisiin sullotuksi muualta lainattuihin kaavoihin. Krohnin kuten hänen aikalaistensakin käsitys uudenaikaisesta suomalaisesta runosta oli pääasiassa seuraava: tahdit ovat trokeita tahi jambeja, daktyleja tahi anapesteja, ja ne ovat rakennettavat korolle. Myös on olemassa spondee, joka voi korvata kolmitavuisen tahdin. Kun näitä tahteja täydellisinä tahi vaillinaisina sopivasti yhdistellään, saa runo asianmukaisen rytmin. Emme löydä Krohnin runoista peooneja emmekä mitään kapinaa ajan yleistä naivia käsitystapaa vastaan.

Tämmöinen on ollut Krohnin käsitys runon rakenteesta alusta pitäen. Ensi askeleet teoriaa käytäntöön soveltaessa olivat hiukan horjuvia, ja siksi tapaamme alussa koron polkemista:

Parempii laulajoita
Keväällä kun tulee,
Niin kuunnellessaan noita
Jo varpu vaikenee.

Tahi "Hurtti-ukon" suomennoksessa:

Huomenna kun tappeluhun mennään,
Aivan toista neuvoa pitää,
Juoskoon kell' on notkeampi jalka,
Mie en jaksakaan enää.

Tämmöiset paikat ovat aloittelijan kompastelua, sillä niitä on harvassa ja runoilija on ne myöhemmin korjannut. Vaisto ja lisääntyvä tottumus ohjasivat olemaan loukkaamatta korkoa ja ottamaan sen ohella laajuuttakin huomioon, ja näin Krohn teoriansa ahtaudesta huolimatta saa syntymään hyviä, sujuvia säkeitä. Krohnin runojen tarkastelu osoittaa, että hänellä aina runon muodon perustana on runokaava, rytmin abstraktio, jota hän uskollisesti ja huolellisesti koettaa seurata.

Suomenkielen yleinen luonne on kieltämättä sellainen, että sille on ominaista aleneva, laskeva rytmi. Siksipä onkin väitetty, ett'ei jambinen tahti runossa yleensä ole kielemme lakien mukainen, vaan jambiset säkeemme ovat vain esitahdilla varustettuja trokeisia.[190] Käytännön, itse runoilun kannalta kysymys jambisten säkeittemme oikeasta laadusta on jokseenkin vähäarvoinen, sillä runossa ei, kuten Olof Östergren sanoo, ole tärkeintä mitattava runokaava, vaan mittaamaton henkinen intuitio.[191] Henki ottaa sanat ja aksentit palvelukseensa ja muodostelee niitä tarkoitustensa mukaan tuoden näkyviin runoilijan individualiteetin. Samalla runomitalla laulaa toinen runoilija iloisia asioita, toinen murhettansa. Toiselta puolen taas on nousevan ja laskevan rytmin yleissävyssä semmoisenaan eroitus, jota runoilija ei voi olla huomaamatta ja hyväkseen käyttämättä. Esitahti ja esiintyvän kieliaineksen laatu saattaa antaa suomalaiselle säkeelle, jonka rytmiä kieliteoreetikko sanoo laskevaksi, sellaisen sävyn, että se tuntuu sisältävän nousevia, yleneviä tahteja. Sisällys, joka ilmaisumuodokseen tarvitsee mieluimmin tämänsävyisen poljennon, lisää vielä sitä vaikutusta, että rytmi on nouseva. Se seikka, että Krohn on ainakin kuvitellut kirjoittavansa jambisia säkeitä, on vaikuttanut hänen runojensa muotoon. Tarkastaessamme Krohnin runojen ulkonaista rakennetta voimme jättää huomiotta kysymyksen jambisten ja anapestisten säkeittemme todellisesta laadusta ja katsoa asiaa hänen runoteoriansa kannalta.

Havaitsemme Krohnin runoista, että hän oli mieltynyt jambiin, vaikka hän hyvin huomasi, minkä vaikeuden suomenkielessä pääkoron esiintyminen säännöllisesti sanain ensi tavulla ja yksitavuisten sanain vähälukuisuus tuottaa jambisten säkeitten sepittäjälle. Luontainen vilkkaus saattoi hänet tavoittelemaan vauhdikasta sanontaa ja ripeätä tempoa. Tämän saavuttamiseksi näytti jambinen säe sopivammalta kuin trokeinen. Jambisia säkeitä onkin Krohnilla enemmän kuin mitään muita. Äskenmainitun vaikeuden voittamiseksi jambisia säkeitä sepitettäessä salli runomittateoria sellaisen kolmitavuisen sanan käyttämisen jambisen säkeen alussa, jonka keskimäinen tavu on pitkä tahi kaikki kolme tavua lyhyitä. Tämmöiseen laajuudelle perustuvaan, korkoa polkevaan, inkongruenttiin alkuun turvautuu Krohn verrattain usein. Sitä ei voi pitää heikkoutena, varsinkin kun ottaa huomioon, että semmoisissakin kielissä, joiden kieliaines paremmin sopii jambisiin säkeisiin kuin trokeisiin, on vapauksia jambisen säkeen alussa.[192] Jos säkeen alussa on sana, jolla on erikoisesti painoa, on inkongruenttisäkeen alku sisällön laadulla perusteltu ja säe tuntuu luontevalta. Esim.:

Petosta, valhetta on lempi,
Mitätön, tyhjä uni vain.