Hänen sydämensä vuoti verta, hän katseli vuoroin kumpaakin poikaansa, eikä tiennyt kumman heistä hän lähettäisi kuolemaan.
Toinen heistä, Jaakko, oli ruumiiltaan luja, luonteeltaan tuimapäinen, raju, oli usein tottelematon isäänsä kohtaan, riiteli hänen kanssaan; mutta isä oli aina pitänyt arvossa hänen työkykyään, työhaluaan, taitavuutta, millä hän ymmärsi taistella elämän vastoinkäymisiä vastaan, lujamielisyyttä, jota hän osoitti pyrkiessään saavuttamaan tarkoitusperänsä.
Toinen taas oli raihnas, kivuloinen, ruumiiltaan heikko; veljestään hänet eroitti hänen luontonsa lempeys, hänen rakkautensa ja huomaavaisuutensa isää kohtaan, ihanteellisempi elämänkatsanto; hän oli luonteeltaan haaveksivampi, runollinen, rakasti luontoa; hänen työkykynsä taas oli heikompi kuin Jaakko veljen.
Vanhuksen sydän kääntyi erityisellä rakkaudella tämän hänen toisen poikansa puoleen; hänelle se antoi etusijan! — — —
Mutta järki puhui toista!
Kylmä järki sanoi vanhukselle, vasten hänen tahtoaan, että Jaakko oli hänelle tarpeellisempi, hyödyllisempi — — —
Kysymys olemassaolosta, ikuinen kysymys leivästä himmensi vanhuksen ymmärryksen, ja itsekään tietämättä mitä hän teki, sitä tajuamatta — hän osoitti — Jaakkoa.
Silloin heti, vanhuksen nähden, tuo hänen rakas poikansa ammuttiin kuoliaaksi, ja Jaakko jätettiin elämään.
Jonkun ajan kuluttua loppui rangaistusretkikunnan verinen sankaritarina, ja sen sijalle tuli vastajärjestetty kidutuskammio.
Selailtuaan poliisipöytäkirjoja, panivat Riian kidutuskammion avuliaat jäsenet uudestaan vireille jutun sapelin ja revolverin ottamisesta konstaapeli Sirmeliltä, ja uudestaan ilmestyi näyttämölle eräs Leppe, jonka konstaapeli Sirmel oli nähnyt väkijoukossa.