(Menevät ulos. — Oskari tulee hetken kuluttua varovasti kamarista.)
Oskari (yksin). He mahtoivat mennä? (Kuuntelee. Suuttuneena.) Voi hävyttömiä ihmisiä! Ja tuollaiset ovat olevinaan hyviä ystäviä. Anna parka, pirullisia vehkeitä ne laittavat eteesi… Mutta hyvä oli kun kuuntelin loppuun asti, oli se oikein hyvä, nyt tiedän kaikki. (Pudistelee päätään ja naurahtaa.) Saakurin tytöt, olette te aika piruja, kun pahan nahkanne käännätte! Enpä olisi tuota ikinä uskonut… Nyt ymmärrän sinua, Eeva, nyt tiedän, miksi aina olet niin makeana ja miksi narrasit minua eilen luoksesi ja uskotit Annankin tulevan. Niin, enhän olisi muutoin tullutkaan… Voi kuitenkin, miten hyvin te osaatte pelata, tytöt, miten helkkarin hyvin. Edessä olette makeita ja nauravia, niin että suuhun tahdotte sulata, ja takana tuollaisia kataloita. Voi toki sentään… Luulenpa totta vie, että Eeva olisi onnistunut, ellen olisi ollut kuulemassa. Ha-ha-haa! Mutta minua ei hän sentään koskaan olisi saanut; ei, vaikka kahden olisimme maailmassa. Hänen miehekseen, ha-ha-haa! Kaikkia sitä pitää kuuleman.
(Maria tulee.)
Maria. Sinäkö täällä oletkin? Missä on isä?
Oskari. Isä on mennyt karkuun.
Maria (hämmästyneenä). Mitä? Ethän sinä vaan päästänyt häntä?
Oskari. En toki. Hän on mennyt vieraan miehen takilla jo ennen kuin minä tänne tulinkaan.
Maria. Vieraan miehen? Ja sinä, sinun takkisi…?
Oskari. On vieraalla miehellä.
Maria. Mitä sinä oikein puhelet, Oskari?