Oskari, Puhelen sitä, että minun takkini on vieraalla miehellä, vieraan miehen takki isällä, isä on ulkona, ja vieras mies on hakemassa isää, ja Anna on ulkona ja petturit ovat Annan kimpussa, ja minä… (Lyö kiivaasti kätensä yhteen.)
Maria. Jumalan tähden, Oskari, minä en ymmärrä sinua!
Oskari. Te tulette sen kyllä ymmärtämään. Antakaa minulle isän takki, että pääsen heitä hakemaan.
Maria. Selitä toki mitä on tapahtunut!
(Seisoo kädet ristissä.)
Oskari, Suuria asioita; sotkuista soppaa! Piru on päässyt valloilleen ja tanssii ihmisten joukossa, tehden paljon pahaa ja pahennusta. Missä on isän takki?
Maria (vaikeroiden). Voi, voi, mitä on tapahtunut?
Oskari (rauhoittaa). Älkää toki, rakas anoppi, noin säikähtäkö. Eihän tässä ole hätää mitäkään, ei ensinkään. Kyllä minä tämän vielä selvitän, Jumal'auta selvitänkin.. (Maria ummistaa silmänsä ja horjuu. Oskari tarttuu häneen.) Mikä teille tuli, mikä? No, no! (Maria vaipuu alas.) Jumalan tähden, nyt hän kuolee! Kuolee kuin kivi minun käsihini. Tämä nyt vielä tarvitaan kaiken hyvän lisäksi. (Nostaa Marian tuolille ja hoitaa häntä.) Tointukaa toki, äitiseni! (Itsekseen.) Mitä minun on tekeminen tällaisessa hädässä? Hän ei pysy tuossa, jos hellitän, ja kuitenkin minun pitäisi hakea vettä. Mitä on tehtävä? Hän on kokonaan hermoton. (Silittelee Marian päätä.) Äiti! Kuulkaa! Avatkaa silmänne!… Äiti! (Maria kohottaa päätään.) Jumalan kiitos, hän virkoo sentään… Tointukaa, äiti! Ei täällä ole hädän mujuakaan… Kas niin.
Maria (heikosti). Sinäkö… Oskari?
Oskari. Niin, minä tässä olen… Jumalan kiitos, minä luulin teidän kuolevan. Rauhoittukaa.