Oskari (panee takin ylleen ja katselee hattua), Perin on kehnon näköinen ja hirveän suuri, mutta mitäs siitä… paremman puutteessa. (painaa hatun päähänsä.) Ei se kauvan kestä, kun olen asian selvittänyt.
(Kiiruhtaa ulos.)
Maria (yksin). Voi, minä en jaksa tätä ymmärtää… mitä hän oikein tahtoi? Miten on isä päässyt ulos, jos ei Oskari häntä auttanut? Ja mitä on Annalle tapahtunut?… Voi, ettei se vaan mitään kamalaa olisi; minä jo kuolen muutenkin surusta ja jokapäiväisestä tuskasta, josta ei koskaan näy loppua tulevan. (Istuu tuolille pöydän ääreen ja itkee.) Koko elämäni on täynnä kärsimyksiä ollut, ikuista piinamista ja puutetta… minkätähden; voi minkätähden pitää yhden näin paljon kärsimän, ja minkätähden juuri minun osani pitää tämmöistä oleman? (Itkee.) Ja kenen syy… ketä voin syyttää tästä, ketä? Kuka on keksinyt viinan, kuka laittanut oluen, kuka? Jumala ne tietää. Mutta minun elämäni on niiden tähden turmioon mennyt, — ne ovat kaiken iloni hävittäneet… Isäni joi, veljeni joivat ja mieheni juo… Jumala paratkoon, ehkä joisi poikanikin, ellei hän olisi aikanaan päässyt pois tästä kurjuuden maasta. Onnellinen hän, ei kukaan joudu hänen tähtensä kärsimään… (Kuivaa kyyneliään.) Tahdon kärsiä hiljaisuudessa kaiken tuskani ja huokaukseni kuuluu vaan Jumalalle. Häneltä rukoilen apua ja lohdutusta… Miksi valittaisin minä, kun koko maailma kärsii samoja tuskia, samoja huokauksia… Onnettomia ovat ne, jotka edesvastuun kantavat kaikesta tästä kurjuudesta… ketä sitten lienevätkin. (Nousee. Anna tulee.)… Anna! (Anna riisuu huivinsa ja päällysvaatteensa.) Oskari haki sinua.
Anna (selin). Hakekoon vaan… en minä häntä kaipaa.
Maria (nuhdellen). Kuinka sinä noin puhut? (Menee Annan luo.) Anna, mikä sinua vaivaa… mikä teitä kaikkia vaivaa tänä päivänä?
Anna (heittäytyy Marian kaulaan). Voi, äiti! Tämä maailma on niin paha, niin paha. Minä en voi ottaa Oskaria.
Maria. Et voi? Mitä? Mikset voi?
Anna. Hän ei ole sen parempi kuin muutkaan. Hänkin juo!
(Itkee.)
Maria. Hän. Oskariko? Ei, se ei voi olla totta!