(Poistuu kamariin ja sulkee oven.)
Maria (katselee ihmetellen hänen jälkeensä). Mitä tämä merkitsee? Olisiko heidän välillään jotakin tapahtunut? Siitä tahdon selvitystä. (Aikoo mennä kamariin, mutta kääntyy ja menee ulos.) Olkoon nyt iltaan asti.
Anua (tulee itkien kamarista). Voi äiti, äiti, sinä et tiedä vielä mitä on tapahtunut, et tiedä miten onneton olen. Mutta sinä saat sen tietää, tahdon ilmoittaa sen sinulle… sinulle yksin, äiti. (Nojaa käsivartensa pöytään ja katselee ulos ikkunasta.) Oskari, Oskari! Miksi petitkään minua ja rikoit lupauksesi, vaikka tiedät tahtoni, tunnet päätökseni?… Nyt olemme eroitetut ja tiemme on kulkeva eri suuntiin, sillä sinun omaksesi en koskaan tule… en koskaan. (Itkee.) Miten voisinkaan tahallani antautua sellaisen kohtalon alaiseksi kuin äiti parkani on joutunut? Ei, ei! Tappakoon suru minut, vaan päätöstäni en koskaan muuta; se on pyhä, horjumaton.
(Kivinen herää.)
Kivinen (käännähtää). Mitä sinä höpiset, Anna? Puhutko jotain? Anna!… Tuhat tulimaista, itketkö sinä, tyttöseni? (Nousee istumaan.) Miksi itket, Anna, miksi? Onko joku sinua loukannut?
Anna. Ei.
(Kuivaa silmänsä ja nousee.)
Kivinen. Eikö? No mitä sitten hulluttelet, keskellä kaunista päivää!
Anna. Sitä saatte kysyä itseltänne.
(Menee kamariin.)