Kivinen (yksin). Mitä? Itseltäni? Minäkö? Kuinka minä sen tietäisin?… Anna! (Nousee seisomaan.) Itseltäni… Tuhat tulimaista, minunko sen pitäisi tietää; hänen itkunsa. Enhän minä ole hänelle mitään tehnyt, en kerrassaan mitään, Itkeköön siis minun puolestani, mitä minä sille voin. (Kohottaa sohvan kantta ja ottaa sieltä pullon.) Onkohan täällä vielä mitään? (Pitää pulloa päivää vasten.) Voi turkanen sentään; noin mitätön luraus vaan. (Raappii päätään.) Eihän tuossa ole kun kielen päähän ja tuskin sitäkään. (Tyhjentää pullon suuhunsa.) Äh! Hyvähän se oli sekin, mutta enemmän sentään pitäisi saada. (Pistää pullon sohvan alle ja katselee sitten ympärilleen.) Katsos häijyä, luulenpa että takkini on kadonnut. On kun onkin, ja hattu myös. Nythän tästä tuska tuli. (Etsii useasta paikasta.) Ei, kyllä ne nyt hukassa on! (Raapasee päätään.) Tuhat tulimaista, enhän minä niitä ainakaan juonut ole. Tuohon minä ne panin… Äh, olisiko se taas tuon eukon vehkeitä, tai Annan? Totisesti onkin! (Huutaa.) Anna, tiedätkö missä minun takkini on?… Anna! (Anna tulee kamarista puettuna ulosmenoa varten.) Oletko korjannut takkini?
Anna. En.
Kivinen. Sitten se on äidin vehkeitä!
Anna. Tiedättekö varmaan?
Kivinen. Tiedän minä, ja sanon, että se on hävyttömästi tehty!
Anna (painolla). Äiti ei tee koskaan mitään hävytöntä!
Kivinen. Hm, hm, no niin, no olkoon nyt, mutta väärin hän kumminkin teki.
Anna. Älkää koskaan syyttäkö äitiä, isä, hän tarkoittaa vaan hyvää.
Kivinen. No, no, sen kyllä tiedän, mutta mihin äiti on mennyt, tiedätkö sitä?
Anna. Sofin luo.