Kivinen. Perhana! Siellä hän viipyy kaiken iltaa. Tiedätkö mihin hän pani vaatteeni?
Anna. En.
(Menee ulos.)
Kivinen (yksin). Jumaliste! Häijyä väkeä on koko hameväki! (Kävelee.) Onko tämä nyt hyvää tarkoitusta, tämä, kun kätketään mieheltä vaatteet ja jätetään kuin lintu häkkiin, parempikin ihminen voisi tästä suuttua, mutta minä en saisi edes hiisuakaan. Ja sitte vetistellään ja pihistään nurkissa… Annakin, eukosta puhumattakaan; hänen itkuunsa olen jo ehtinyt tottuakin. Mutta olkoon miten tahansa, omiani minä juon, omia rahojani, ja mitäs sille voi kun on tottunut… luonto vetää. Nyt olen pöhnäpäällä eikä sitä voi auttaa, ei vaikka mikä olisi, ennenkuin tämä taas menee ohi. Sitten sitä taas eletään parhaan mukaan, mutta nyt, niin nyt pitäisi päästä ulos. (Pysähtyy ikkunan luo.) Hiisi vieköön koko eukkoni kaikkine vehkeineen, koska hän tällä tavalla miestänsä pitelee. Naurua tämä synnyttää, naurua ja pilkkaa, tietäähän sen. Mutta meneppäs jotain sanomaan, niin silloin ovat kuin hakkiset niskassasi, ovat totisesti, ja molemmat… Annakin. Aha, siinä menee Kalle. (Koputtaa ikkunaruutua ja viittaa sisään.) Hei, hei! Tule vaan, tule! (Menee ovelle.) Saan edes kumppanin itselleni ja hyvän kumppanin saankin. Siitä pojasta minä paljon pidän. (Avaa oven. Kalle tulee.) Käy sisälle vaan minua tervehtimään, älä toki sivu mene! Hyvä kun huomasin ikkunassa.
Kalle. Täälläkö te asutte?
Kivinen. Täällä, niin. Tämä on minun majani, matala majani, hi-hi-hii. Hyvä kun tulit. Istu velisein, istu!
Kalle. Yksinkö olette kotona?
(Istuu sohvalle.)
Kivinen. Yksin olen, akka on ulkona, tyttö myös. Hi-hi-hii. En pääse mihinkään, vaatteet on hukassa.
Kalle. Vaatteetko?