VIKU (lyö nyrkkinsä pöytään). Enkä valehtele! Olen itse nähnyt omilla silmilläni, että niillä oli siipi jokaisen kädessä ja ne räpyttivät sitä näin (näyttää kädellään ja lyö taas nyrkkinsä pöytään). Se on totinen tosi!
HEIKKI. Kuka sitä olisi uskonut.
VIKU. Kyllä sen uskoa saatte… Ja ne herrat sitten! Ne olivat aika vekkuleita. Oli siinä eräskin pieni, nätti herra, joka oli oikein ahkera tanssimaan ja naisia naurattamaan. Hän tuli ja kumarsi sillekin mamsellille, joka istui aivan edessäni ja kohta tämä nousi ja räpytti siipeään. Ja voi vietävä kun sen herran suu oli nätissä maseerissa, niin ett'en voinut enää pidättää itseäni, vaan rupesin oikein makeasti nauramaan. Mutta silloinkos ne katsoivat vihaisesti minua, niin että päätäni pyörrytti, ja kohta tuli se vanha herra ja talutti minut ulos, enkä minä osannut puhua mitään ennenkun olin ulkona lumipyryssä. Silloin rupesi pistämään vihaksi ja ajattelin jo mennä takaisin sisälle, mutta samassa tuli Ville ja ne molemmat herrat ja sanoivat… (Äkkiä.) Emäntä tulee!
TOISET (hämmästyen). Mitä? Kuka?
VIKU (näyttää ulos ikkunasta). Emäntä! Tuossa hän tulee!
(Toiset kääntyvät katsomaan.)
HEIKKI. Minä ajattelin, että kuka se nyt tuli.
HESE. Siinä on emäntä ja Kreeta-muori ja me elämme täällä kuin viimeistä päivää.
(Hätääntyvät.)
TANELI. Mitä nyt teemme?