Vaunu tuntui hänestä hirmuisen ahtaalta. Tosin hiukan helpotti mitä pohjoisemmaksi tultiin. Ei hän liikkunut eikä reuhtonut. Istua kyhjötti tyhjän vaununsa nurkassa ja kärsi. Miksi hän olikaan ollut niin tyhmä? Nyt hän ei voi mennä Helsinkiin, ei ainakaan ennenkuin yliopiston lukukausi on loppunut. Niin, eikä hän voi mennä koko Etelä-Suomeen. Ei ainakaan Tamperetta etelämmäksi. Hehän voivat sattua vastakkain minä päivänä hyvänsä, ja siihen tilanteeseen ei Penttilä enää halunnut joutua.
Penttilän vaunu oli liitetty Seinäjoelta matkustajajunan perään. Viimeiseltä porrassiltamalta oli mainio näköala. Eivät ole Etelä-Suomen suurimmatkaan peltoaukeamat kuin karjatarhan suuruisia länttejä verrattuina näihin Pohjanmaan aukeamiin. Mikä suuri työmaa täällä avautuukaan »Suomi»-akkumulaattorin vetämälle auralle, äkeelle, niittokoneelle, kylvökoneelle ja monelle muulle peltotyökalulle! Ja Pohjanmaan tulevaisuus! Se on vielä kerran jaksava ruokkia koko Suomen, jos tarve tulee. Hämäläinen, kivisten maiden mies, kastelee jokaisen leipäpalansa hiellään. Siksi maa onkin hänelle rakas. Hän ei siirry kauas kotikonnultaan, ja jos siirtyy, sinne takaisin kuitenkin kuolemaan haluaa. Hämäläinen unohtaa sen, missä hän helpolla leipänsä ansaitsee, mutta ei sitä paikkaa, joka on hänen käsiinsä känsät kasvattanut.
Toisin on pohjalainen. Kaukana on metsänreuna hänen kotiseudullaan. Laajat ovat aukeat. Siksi on kansaankin tarttunut jotakin suurpiirteistä ja mahtavaa. Vahinko vain, että hän itsekin tietää tämän ja on taipuvainen kerskailuun, mitä hämäläinen ei tee humalapäissäänkään —.
Etelässä, s.o. Helsingissä, teki kevät tuloaan. Oulussa oli täysi talvi. Lumi oli vielä hohtavan valkoista eikä keväälle ominaista likaisen harmaata. Penttilän mieli oli harmaa. Katuiko hän? Ei. Ei mies koskaan kadu tekoaan. Korkeintaan kiroaa ja kantaa seuraukset kuin mies.
Oulu mataloine rakennuksineen ja ikäänkuin suurien lumivallien taakse taisteluasentoon vetäytyneenä esiintyi kuulakkana kevätiltana edukseen.
Jos Penttilän mieli ei olisi ollut niin perin masentunut, olisi hän voinut nauttia pohjolan kuulakasta yöstä, mutta nyt hän istui hotellihuoneensa sohvan nurkassa ja mietti tämän elämän iloja ja suruja, käännöksiä ja koukkuja.
Kauppalehdessä teki tunnettu kauppaolojemme tuntija, nimimerkki K.S., selvää maan taloudellisesta asemasta.
M.m. sanoi hän: »Palkkojen ja ulkomaisen rahan suhteeton nousu vv. 1919-1920 lyö yhä vieläkin leimaansa teollisuuteemme. Silloiset kalliit varastot, niinhyvin valmiiden tuotteiden kuin raaka-aineidenkin, ei ole vielä kulutettu. Nyt kun osoittautui, että rahamme huonous olikin keinotekoista, ovat teollisuuslaitokset joutuneet vaarallisen kilpailun kynnykselle. On odotettavissa, että ulkomainen teollisuus tulee saattamaan vaikeaan asemaan monta teollisuushaaraa, jopa koko teollisuutemme kaiken todennäköisyyden mukaan tulee horjahtelemaan, ellei uutta perustetta voida laskea.»
Maan taloudellinen tilanne oli surkea. Puutavaraliikkeet eivät kaataneet metsiä, jotka suinkin voivat jättää kaatamatta. Tosin hakkuuaikojen pidennyksiä ei kruununmetsiin myönnetty, mutta se ei paljoa auttanut. Rautateollisuus oli lamassa. Hyvin menestyvät kenkätehtaatkin tekivät vain kolmipäiväisiä viikkoja.
Maataloustuotteiden hinnat laskivat sydäntalvella yhä edelleen. Kevättalvella odotettua hintojen nousua ei tullut. Maanviljelys oli joutunut samalle kannalle kuin ennen sotaa. Se ei kannattanut.