Penttilä aloitti keskustelun selittämällä olevansa Koskenkylän Penttilän poika Aapeli.
»Ali-Penttilänkö?» kysyi isäntä.
»Ei, Yli-Penttilän.»
»Isäsi tunsin hyvin. Kelpo mies ja hyvä maanviljelijä», sanoi isäntä, ja Penttilästä tuntui kuin syvät rypyt isännän otsalla olisivat hiukan madaltuneet.
Mentiin tupakkakamariin. Istuttiin. Kumpainenkaan ei puhu mitään. — Penttilä arveli äänettömyyttä kestäneen jo tarpeeksi ja olevan parasta saada asia selväksi.
»Tulin pyytämään tytärtänne vaimokseni», sanoi hän asiaa mitenkään valmistelematta.
Ainoastaan silmistä näkyi, että isäntä oli kuullut vieraan sanat. Kasvoissa ei lihaskaan värähtänyt. Silmätkin kerran vain pyörähtivät, sitten asettuakseen katsomaan akkunasta ulos. Penttilä ymmärsi nyt tytärtä. Isälle oli puhuttava. Hänen mielensä oli voitettava asian puolelle, muuten ei nuorten liitto tulisi onnelliseksi. Lapset olkoot vanhemmilleen kuuliaisia, se oli oppi, joka Penttilään jo hänen lapsuudessaan kasvatettiin.
Isännän huulet pusertuivat lujemmin yhteen. Silmien luomet painuivat lähemmäksi. Nopea katse Penttilään:
»Sinäkö olet se, joka tytön perässä olet kaupungissa juossut?»
Se tuli kuin raskas viljasäkki Penttilän niskaan.