Isä ja tuleva vävy istuivat sanattomina.
»Mihin sinä vaimosi aiot viedä?» Isännän ääni oli outo. Kärsityn tappion vaiko ilon liikuttama — kuka tietää.
Todellakin! Penttilällä oli hotelli Helsingissä, suuri maatila Maaselän aseman lähellä, vielä toinenkin maatila, kolme suurta omaa tehdasta ja useita, joissa hän omisti osake-enemmistön, mutta mihin viedä vaimonsa? Sellaista paikkaa hänellä ei ollut. Eihän tullut kysymykseenkään, että olisi antanut tyhjentää yhden matkustajahuoneen ja sijoittanut sinne rouvansa. Ei. Vaimo ei ole enää mikään huonekalu, jonka saa sijoittaa minne haluaa.
Tämä oli pulmallinen kysymys. Penttilä ei osannut siihen vastata.
»Onko sinulla edes mitään työtä?» oli seuraava kysymys.
»On. Kyllä minulla työtä on.» Penttilä huokasi helpotuksesta.
»Kyllähän työllä aina itsensä elättää, mutta kun tulee vaimo ja lapsia, sitten se on huonompaa.»
Penttilä oli taasen lyöty. Rantamäen mielestä ainoastaan maanviljelijä kykenee ruokkimaan vaimon ja lapsia. Eikä käsitys ollutkaan kaikkein tuhmimpia.
Miehet olisivat jarnunneet miten kauan tahansa, mutta emäntä tuli keskeyttämään. Penttilä tunsi lapsellista ujoutta tulevan vaimonsa äidin edessä. Äidillä on äidin tunteet, ja hän pelkäsi loukkaavansa niitä.
»Emäntä hyvä», aloitti hän, »olen rohjennut tulla pyytämään ainoata tytärtänne vaimokseni. Tiedän, että pyydän äidiltä suurinta, mitä hänellä on antaa. Rakastan kuitenkin tytärtänne ja luulen, ettei hänkään ole välinpitämätön minun suhteeni. Tämä on antanut minulle rohkeuden tulla». — Penttilä punastui kuin koulupoika, sillä eihän hän varmasti tiennyt, rakastettiinko häntä.