II.
Maaselän tehtaat olivat alkaneet käydä. Helsingistä oli tullut kielto, mutta työt alkoivat sittenkin.
Ensimmäisenä tilitorstaina lakon jälkeen soi tilitorvi. Oli nimittäin tapana soittaa sähkötorvella yksi lyhyt ja kaksi pitempää ulvahdusta, jotta kaikki tiesivät, että tilinmaksajat ovat tulleet tehtaille. Niinpä nytkin.
Miehiä oli paikalla tuskin sata miestä. Lakkovahteja ei ollut käytetty kuin parina ensimmäisenä päivänä, mutta miehiä kulki yksi silloin, toinen tällöin. Alakuloisina, arkoina vaelsivat he pitkissä tehdassaleissa. Pysähtyivät silloin tällöin kukin omalle työpaikalleen. Yrittipä joku kiertää sähkövirran koneeseensa. Siristen lähti se pyörimään. Isännistön puolesta pidettiin kaikki käyttökunnossa ja valmiina. Jos kaksi miestä tapasi toisensa tehtaassa, niin ei sanaa vaihdettu. Alta kulmainsa vilkaisivat miehet ja menivät kukin suunnalleen kuin omenapuusta keksitty poika.
Kasööri asettui tavalliselle paikalleen. Tavalliseen työaikaan tiesivät miehet paikkansa jonossa. Tilinmaksaja huusi nimet ja antoi pieniin paperipusseihin valmiiksi pannut rahat. Vain harvoin vastasi nyt rahanottaja. Maksaja sai panna rahapussit sivulle yhä suurenevaan kasaan.
Hän huusi: »Kustaa Bergsten.» Karkea kirous tuli vastaukseksi, mutta rahanottaja ei tullut lähemmä. Kassanhoitaja luuli tunteneensa huutamansa miehen. Aivan oikein. Siellä toisten takana seisoi pitkä luiseva mies, kiivaasti purren mälliään.
»No, Pitkä-Ranta. Tulkaa ottamaan tilinne», huusi maksaja.
Puhuteltu mies oli yksi tehtaan tunnetuimpia miehiä. Mistä kotoisin, ei kukaan tiennyt, mutta paljon kulkenut. Tavallisesti hän aloitti puheen: »Kun olin siellä ja siellä töissä...» Viimeksi oli hän ollut töissä Pitkässärannassa ja muuttanut sieltä Maaselkään. Siksi alkoi hänen puheensa tavallisesti: »Kun olin Pitkässärannassa töissä...» Joku sukkelasuinen sanoi Bergsteniä ensin Pitkäksirannaksi ja vähitellen muodostui puhuttelunimi »Pitkä-Ranta».
Kassanhoitajan huudettua uudelleen: »Pitkä-Ranta» astui Bergsten lähemmä, sylkäisi pitkän tupakkaisen syljen.