Mutta kun akat sitten veneen rannasta lykättyään rupesivat soutamaan, niin vene ei liikkunut paikasta mihinkään. Ja minnepä se olisikaan kulkenut, kun akat suutassuin istuen soutivat toinen toisaalle ja toinen toisaallepäin ja tasaväkisiä olivat soutamaan.
Akat vain puhua pärpättivät ja soutaa nyökyttivät eivätkä jutellessaan mitään huomanneet. Puoli päivää kului ennen kuin he vasta hämmästyen huomasivat, ettei vene ollut kulkenut tuumaakaan, vaan että vielä oltiinkin samassa paikassa, aivan kotirannassa.
Akat ihmettelemään, mikä veneelle oli tullut, kun ei se mihinkään liikkunut.
Toinen heistä, joka oli olevinaan viisaampi asioita älyämään, arveli että entä jos vene pitää henkeään.
»Siinäpä se, vene on hengessään!» huusi toinen.
»Kisko sinä nuoremmaksesi tappi irti, että henki kulkemaan pääsee!»
Toinen käskettynä silpaisi veneen pohjasta tapin auki, ja sitten he jälleen rupesivat kaikin voimin soutamaan. Mutta nytpä vasta hullusti alkoi käydä. Tapinlävestä pulppusi vettä kuin viimeistä päivää.
»Souda sinä, minä mätän vettä!» huusi toinen akoista. Toinen sitten kiivaasti souti ja toinen äyskärillä vettä mätti.
»Sanoinhan minä, että henkeään se piti!» huusi soutaja, kun vene toisen soutamasta herettyä kulki eteenpäin. Mutta ei se pitkälle kulkenut, sillä siihen tulvi vettä enemmän kuin akat kerkesivät äyskäröimään, kunnes se vihdoin kokonaan täyttyi ja upposi.
»Jos me nyt hukumme, niin meille kotiin palatessamme annetaan selkään!» parkuivat akat.