Hölmöläiset siitä arvelivat, että tokkopa enää uskaltaa lehmiä metsään päästääkään, kun ne siellä sillä tavalla villiintyvät. Ja kai sitä ruohoa lähempänäkin on lehmän ruuaksi.
Kun siinä ruohopaikkoja katseltiin, niin huomattiin, että heinää kasvoi turpeisella tuvan katollakin.
»Vahinko sitä olisi päästää tuotakin pulskaa heinää hukkaan menemään», tuumivat hölmöläiset, »sinne on kiireesti saatava lehmä mehevää ruohoa matustamaan.»
Mitäs siinä, hakivat tarhasta parhaan lehmän, silmustivat sen kaulaan vahvan nuoran ja heittivät nuoran toisen pään katon harjan ylitse. Sinne tuvan toiselle puolelle sitten pantiin väkevät vetomiehet, jotka tarttuivat nuoran päähän ja rupesivat lehmää kiskomaan ylös katolle syömään.
Kiskoivat, kiskoivat vetomiehet nuorasta sen kuin jaksoivat, ja kohosipa siitä jo lehmä. Ylemmäs yhä nousi. Räystään tasalle kun sarvet nousivat, oli silmukka lehmän kaulassa jo niin kiristynyt, että lehmä rupesi kuristumaan. Silmät kääntyivät nurin päässä ja kieli roikkui pitkällä suusta.
Siitäkös hölmöläisten joukossa riemu nousi ylimmilleen ja päältäkatsojat vetomiehiä kiihoittamaan:
»Vetäkää, vetäkää rivakasti! Jo sillä tuoreen ruohon haju sieramissa tuntuu, jo uutta ruokaa himoittua! Katsokaas kuinka kieli pitkällä huuliansa nuolee! Söisi, söisi se, muttei vielä tavoita!»
No, kuoliaaksi oli jo kuristunut lehmä, kun ruohon tavoitti.