— Tulkaa, tulkaa, viekotteli Askola makeasti, täällä on paljon koreita tavaroita — pikkuisia valkoisia pupuja, ne hyppelevät niin lystikkäästi, että oikein — ja, arvatkaas mitä? — täällä on keisarin palatsi!
Hullu ei ollut kuulevinaan. Silloin Askola päättävästi paiskasi keppinsä maahan, syöksähti salamannopeasti takaapäin miehen kimppuun ja raastoi hänet kellarinovelle, työnsi sisään, paiskasi oven kiinni ja väänsi lukkoon.
— Kunhan nyt vain ovi kestäisi sen aikaa kun soitan nimismiehelle!
Askola riensi työhuoneeseensa, missä puhelin oli.
— Halloo… onko siellä nimismies… mitä?… kuka?… kätilö Nieminen… sitähän tässä nyt muka tarvittiin! — Halloo… halloo, voisitteko edes erehdyksestä yhdistää nimismiehelle… mitä?… eikö vapaa… perhana! — Halloo… saanko tohtorille… onko Kustaa, terve!… ai, anteeksi, jos tohtorinna on niin hyvä… onko Kustaa?… terve… tule taivaan tähden, täällä on irtipäässyt hullu!… Täällä… kellarissa… ota nimismies mukaasi ja… tulkaa pian, sillä…
Pihalle palatessaan näki Askola, että kellarinovi oli potkaistu irti saranoiltaan.
Jonkun ajan kuluttua saapui tohtori yksin.
— Liian myöhään! huusi Askola, hullu on livistänyt tiehensä.
Tohtori katseli ystäväänsä silmälasien alitse hyvin vakavasti.
— Mitenkä koko jutun laita oikeastaan on? Sano suoraan, oletko tuntenut jonkunlaista polttavaa kipua päässäsi ja kenties hieman pahoinvointia?