Hannes (nyhtää irti hiustukkoja päästään hiljaa valitellen).
Liina: Oletko sairas?
Hannes: En, en minä ole sairas. Tai ehkä olen. En minä enää tiedä, mikä minä olen tai olenko ylimalkaan lainkaan.
Liina: Miten syvämietteisesti puhutkaan. — Niin, ja sunnuntaisin annamme palvelusväelle vapautta. Silloin puen ylleni piisaminnahkaisen kappani, jonka tietysti tulet antamaan minulle syntymäpäivälahjana, ja ajelemme autolla — pidän autoista — jonnekin ulos syömään. Paitsi joskus, jolloin pidämme pienet päivälliset valitulle seurapiirillemme. Eikö totta?
Hannes (mutisee joitakin käsittämättömiä sanoja).
Liina: Ja ajatteles, miten hauskaa tulee olemaan, kun sukulaiseni Turusta ja Hämeenlinnasta ja Mikkelistä ja Vaasasta — minulla on niin paljon sukulaisia — tulevat pitemmäksi aikaa vierailemaan. Silloin kuljettelemme heitä oopperassa ja… kuule, kyllä me sentään tarvitsemme pari huonetta lisää, Hannes…
Hannes: Jaa jaa, niin, kun mikkeliläiset matot ajavat duettoa persialaisilla viiksillä, niin hah hah piisaminnahkaisella pianolla… olenko minä lintu? Kuule, mustaviiksinen Kaarlo, olenko minä västäräkki vai pyramiidi?
Liina: Hannes! Hannes! Mitä sinä sanot?
Hannes: Olutjuustoa ja käpyjä. Ja kolme pikkuista mustaa kanarialintua kuin kissa liukkaalla jäällä. Rakastatko sinä minua, pyhä Luteerus, oi maamme Suomi synnyinmaa. Tilu tuttan tuli luli lei. Hah hah hah. Se on nelikerroksinen itämaalainen palvelijatarhuone. Tilu tuttan tuli luli lei. Näin sanoo vapaaehtoinen palokunta kolmannessa planeetissa — kupperisnokk!
Liina: Oi, hän on tullut mielipuoleksi!