Oli kerran ikäneito sitä tunnettua ja pelättyä lajia, joka elää karkausvuosijutuissa ja pilalehtien palstoilla. Seudun naimattomat miehet kulkivat kauhun vallassa. Sillä katso, oli karkausvuosi ja se ikäneito vaanei alati tilaisuutta karataksensa heidän kimppuunsa. Ja koska he näkivät ikäneidon lähestyvän, niin he juosten pakenivat.
Mustapartainen käveli tiellä ja ihaili luontoa ja vihelteli itsekseen ja oli elämäänsä tyytyväinen. Sillä hän oli vanhapoika.
Äkkiä kuului huutoa ja hälinää.
— Paetkaa, paetkaa! kiljuivat hänen ohitseen juoksevat miehet, — ikäneitoa paetkaa!
— Pyh, sanoi mustapartainen mies ja ihaili luontoa ja vihelteli itsekseen.
Ikäneito saavutti hänet.
— Miksi te niin välttämättömästi pyritte minun seuraani? sanoi ikäneito kavalasti hymyillen.
— Vai pyrin minä teidän seuraanne, sanoi mustapartainen mies. — Ehkä se johtuu siitä, että mielelläni tahtoisin kuulla minkä mitäkin isoäidistäni. Ettekö ollutkin hänen lapsuudentovereitaan? Minä en tosin valitettavasti ole koskaan tavannut isoäitiäni, joka kuoli isäni syntyessä, mutta hän on jättänyt jälkeensä erinäisiä muistelmia. Niinsanottuja jälkeenjääneitä papereita.
— Oh, kuinka olette lystikäs, mitenkä minä olisin voinut olla isoäitinne lapsuudentoveri! Minähän olen vasta noin kaksikymmenvuotias.
— Niin, tosiaankin, olisihan minun pitänyt nähdä se hampaistanne. Ne ovat verrattain uudet. Paljonko ne ovat maksaneet?