Minä en vastannut mitään, vaan itkin. Olin jo puolen tunnin ajan sisäänlämpiävän kaakeliuunimme ääressä koettanut saada sananlaskua »ei savua ilman tulta» pitämään paikkaansa. Mutta se ei pitänyt. Savua tuli kuin pienestä valtamerihöyrylaivasta, mutta tulta ei vain näkynyt.
— Tosin liisteri on jo aikaisemminkin keksitty, mutta olen sen nyt keksinyt uudestaan aivan omintakeisesti, jatkoi Niemeläinen.
— Kuka sinun käski ruveta liisteriä keksimään! Sinunhan piti keksiä jotakin aivan muuta. Olisi jo aika, että keksisit vehnäleipätaikinan, muuten sinut paha perii!
Tämä tapahtui niinä suurina sotavuosina, jolloin leipä ja jauhot olivat loppumassa ja niitä sai niukalti vain korteilla. Niemeläinen ja minä olimme kuulleet asiantuntevalta taholta, että leipomalla itse leipää, korteilla saadusta jauhoannoksesta saisi enemmän kuin ostamalla valmista leipää. Koska Niemeläinen kerskaili osaavansa leipoa, päätimme yrittää.
Olin jo saanut tulen uuniin. Niemeläisen liisteri kävi yhä liisterimäisemmäksi. Hän vakuutti, että sellaista muka joskus sattuu taikinanteossa ja että se oli vain ohimenevä ilmiö.
Ilmiön ohimeneminen näytti kuitenkin kestävän sietämättömän kauan.
— Se on sinun syysi! ärähti Niemeläinen tuskastuneena. — Eihän tästä parhaalla tahdollakaan voi tulla muuta kuin liisteriä, kun seisoskelet siinä vieressä ja tuijottelet ja härnäilet! Mene ostamaan hiivaa!
Menin. Kävin myymälästä toiseen. Kävin herkeämättä toista tuntia saamatta hiivaa: Sanotaan, että hiiva on käymisprosessin tulos, mutta kyllä se vain ei ainakaan tällä kertaa ollut.
Apteekista lopulta sain eräänlaista hiivapulveria, jonka vakuutettiin olevan niin tehokasta, että sillä saisi nousemaan vaikka rautatievetureita.
Kotiin tullessani ei Niemeläinen vieläkään ollut keksinyt vehnäleipätaikinaa. Hän yhä vielä viimeisteli liisterinkeksintöään.