Selma oli menneellä viikolla vartonut kirjettä ja kuulumisia. Ei ollut saanut kuulla, olivatko onnellisesti perillekään Airiselkään saapuneet, sillä sieltäpäin ei ollut vielä ketään takaisin tullut. Olisi sekin jo ollut suuri lohdutus. Muuta ei juuri ikävöinytkään, sillä elämisestä ei vielä ollut huolta. Leipää oli, karjanantia oli kylliksi kaikille lapsillekin, kun molemmat lehmät olivat syyspoikivia. Hän oli jo niin tottunut yksin lastensa kanssa elämään, ettei liioin seuraa kaivannutkaan. Nyt ei ensinkään, kun lapset jo olivat kasvaneet ja kykenivät auttamaan.
Selma suostui Kaisan pyyntöön. Kuluneena talvena Kaisa jo kerran oli hiihtäen yksin käynyt kylässä ja toimittanut asioita. Eikä ollut taipaleella mitään vaaranpaikkaa. Sileä järvi ensin poikki ja sitten selvä tienreikä, joka vei kylän ensimmäiseen taloon asti.
Kaisa suori jalkaansa sukset, keveät ja kesätervoissa kiiltävät, ja lähti hiihtämään järven poikki kylään vievää tiensuuta kohti. Äiti oli antanut hänelle omat kenkänsä ja pannut oman röijynsä hänen ylleen.
Selma katseli Kaisan menoa, kunnes näki hänen joutuvan järven poikki ja katoavan tiensuuhun.
Ilta oli tullut, ja pakkanen tuntui kiihtyvän.
Kaisaa ei vielä kuulunut tulevaksi. Selma alkoi jo käydä levottomaksi ja rupesi katumaan, että oli laskenut hänet menemään. Huononlaiset olivat kengät, eikä ollut muutakaan vaatetta kylliksi tämmöisessä pakkasessa. Jos olisi kylmettynyt! Ensin eksynyt oikealta tieltä, joutunut kyläläisten heinätielle ja sitten uupunut.
Selma käveli järven rantaan ja kuunteli. Kuivalla pakkasilmalla kuuluisi hiihto varmaan toiselta puolen järven. Ei kuulunut.
Hän palasi navettaan ja ruokki lehmät, mutta hänen levottomuutensa kasvoi joka hetki.
Meni uudestaan rantaan ja kuunteli.
Jo kuului järveltä hiihto, ja Selma tunsi tahdista ja sauvain liikkeestä, ettei hiihtäjä ollut miehenpuoli.