"Viekää terveiset miehille, etten jätä heille vaivojaan palkitsematta, vaikkeivät Santeria kiinni saaneetkaan."
Ja ylpeän herran tavoin Vänttinen retkahti rekeen, jossa oli komea kirjailtu karhunnahka koristuksena.
Ja juosten lähti puulaakin lihava ruuna viemään herraansa rantamaille.
7.
Ahvenjärven kruununtorpassa yksinäisen Ahvenjärven rannalla kuluivat syystalven puolipimeät päivät hiljaa ja hitaasti.
Jäätyään yksin lastensa kanssa oli Selmalla ensi päivinä painava ikävä, jota vielä lisäsivät omat sairaat luulot ja epäilykset. Ilokseen näki Selma kuitenkin, että nuorin, sairastava lapsi alkoi parata ja virkistyi päivä päivältä. Kaisa-tyttärestä oli hänellä suuri apu, melkein turva. Kaisa oli reipas ja rohkea ja tottunut jo minkä mitäkin toimittelemaan.
Eräänä päivänä nähdessään äidin itkevän hän lohdutteli:
"Älkäähän itkekö, äiti! Jos mikä hätä meille tulee, niin kyllä minä uskallan kylään hiihtää…"
Viikkoja oli jo kulunut siitä, kun Antti ja Yrjö tukkimetsään lähtivät. Ahvenjärvessä ei ollut koko tänä aikana käynyt yhtään ainoaa vierasta ihmistä. Sillä talon kautta ei edes kulkenut kyläläisten heinätietäkään, vaan sekin vei toista puolta järveä ja painui metsään kaukana talosta. Joskus aamuvarhaisella, kun Selma meni navettaan ja seisahtui pihalle kuuntelemaan, erotti hän toiselta puolen järveä kulkusten helinää ja arvasi, että siellä heinätiellään oli jokunen kyläläinen menossa syrjäniitylleen.
Eräänä aamuna, kun oli mainio suksikeli, esitteli Kaisa, sukkela tyttö, äidilleen, että hän lähtee nyt kylään kuulemaan, eikö isältä ja Yrjöltä jo ole kirjettä tai edes terveisiä saapunut.