Suuri Jumala, mistä hän oli tiennyt eläessään kuvata kuolemansa, kuvata sen juuri niin kuin se oli tapahtunutkin! Minun suuteloni ja pyörtymisenikin! Ja kasvojensa kuolonkalpeuden.
Milloin hän oli tämän kirjoittanut? Kuinka oli mahdollista, että hän oli hengessään nähnyt loppunsa?
Tämä on ihan selittämätöntä, satumaista taikka unta keskellä päivää! Olenko minä sitten Laila ja oliko hän Jouko? Olenko? Olenko? Mikä mies hän oli, tuo Jouko? Oliko tietäjä, näkijä, aavistelija?
Mitä hän onkaan saanut kärsiä?!
Enkö ole häntä ymmärtänyt?
Minulle tulee aavistus jostakin kauheasta, minkä olen tehnyt…
"Jommassakummassa täytyi olla syy, muutoin ei Jouko olisi juomaan ratkennut", oli isä sanonut.
Mutta minä pengon ja pengon käsikirjoitusten joukossa! Ehkä siellä on alkua ja loppua tälle kummalliselle kuvaukselle? Ehkä on kuvattuna koko avioliittomme aika…
Milloin hän on sen kirjoittanut ja kuinka olen näin kauan antanut sen virua näiden paperien välissä?
Aivan alimpaa, laatikon pohjalta, löydän paksun, rullalle käärityn käsikirjoituksen. Heti ensi sivulta, ensi sanoista näen, että se on kuvaus avioliittomme ajalta. Nimilehti vain puuttuu…