ERI ISÄÄ
Kuvaus maalaistytön elämästä
Kirj.
VÄINÖ KATAJA
Hämeenlinnassa, Arvi A Karisto, 1910.
I
Isä oli itse tullut Hilmaa kansanopistolta noutamaan. Päästötodistukset oli annettu ja he olivat nyt palaamassa kotia.
Toukokuu oli kulumassa, kylmänkolea harmaataivainen toukokuu. Isä istui pitkissä ajatuksissa eikä ollut monta sanaa virkkanut sitten kun opiston pihalta lähdettiin ja käännyttiin tänne pohjoista kohden. Isä oli nostanut lyhyen takkiturkkinsa kauluksen pystyyn, suojatakseen korviaan, kun pureva pohjatuuli puhalteli. Vanha musta nulkutteli hidasta nulkkaansa ja kärryt liitteissään narahtelivat.
Isä oli Hilman mielestä vanhentunut nyt kuluneen talven aikana. Korvanjuurelta olivat hiukset muuttuneet harmaammiksi ja silmien ympärillä olivat rypyt syvenneet.
He olivat jo loitonneet opistolta kymmenkunnan kilometriä, omissa mietteissään kumpikin istuen. Ilma tuntui niin kovin epärunolliselta, kylmältä ja pystyvältä. Isä olikin peittänyt Hilman polvet ja jalat paksulla villahuivilla, ettei tuuli pääsisi niin rupeamaan. Mutta silti tunsi Hilma kylmän povessa nytkähtävän ja sydänalassa väräjävän.