"On mennyt minunkin kouluuni niin paljon, vaan ehkä minä joskus kykenen maksamaan…"
Isäkin tuntui elostuvan.
"Eihän niin paljoa ole kulunut, vaan ihmiset huutavat sen suuremmaksi ja syyttävät minua, kun minä, velkainen mies, rupean kouluttamaan… Mutta kun itselläsi oli niin halu… Oliko sitten onneksesi vai onnettomuudeksesi, että laskin… Aikapa senkin näyttänee…"
"Aika sen juuri näyttääkin", innostui Hilma. "Minä vakuutan teille, isä, että kun seminaarin olen käynyt…"
"Silloin minä jo taidan olla haudassa… eikö liene jäänyt perinnöksi minullekin keuhkotauti… Siihen kuoli isävainajakin, vaikka vanhaksi elikin… Viime talvena on alkanut ry'ittää…"
Kun Hilma ei mitään puhunut, jatkoi isä:
"Hyvähän olisi, että jollakin keinoin helpompaan työhön pääsisit, sillä raskasta raatamista on maamiehen työ, köyhän nimittäin… Kyllä me jo kotona toimeen tulisimmekin… Akseli onkin renkinä jo, ja Aukusti ja Selli jo kykenevät niitylle kumpikin, ja luokoilemaan pystyy jo Anttikin, niin että kyllä me jo…"
Aaro kääntyi tyttäreensä päin, katsoi suoraan silmiin ja kysyi: "Oikeinko sinä totta puhuit, ettet Kaupin leskestä huolisi…?"
Mutta silloin he juuri ajoivat kodin pihalle ja pirtistä pullahti iso lapsilauma pienempää suurempaa portaille tulijoita katsomaan.
Äiti käveli jälkimmäisenä, nuorin rintalapsi sylissään.