Oliko sitten ollut väärin, että omaa haluaan noudatti eikä jäänyt kotiin äitiä auttamaan? Sääli oli äitiäkin, joka pienten lasten kanssa yksin emännyyttä hoiti ja lehmät ruokki, sillä heillä ei ollut koskaan ollut varaa palvelijaa pitää! Mutta kerran hän kaikki palkitsee, kerran kai hänkin pystyy ansaitsemaan!
Hilma tunsi nyt sydämensä ilosta sykähtelevän, kun ajatteli, että hän nyt kesän aikana kykenee äitiä ja isää auttamaan… Ja sitten syksyllä…!
Johtaja oli neuvonut pyytämään rovastilta lainaa seminaarin lukuja varten…!
Jos kuitenkin sinne pääsisi… muutaman vuoden kuluttua voisi jo isää ja äitiä auttaa ja pikkusiskoja…
Hilma unohti kylmän pohjoistuulen ja antausi hetkeksi ihaniin tulevaisuuden unelmiin…
Mutta sitten sukelsi sydämen pohjalta kuva reippaasta nuoresta miehestä Pentti Luhtaniemestä, johon kansanopistossa tutustui ja josta oli jäänyt lämmin laine loiskimaan sydämen syvyyteen. He kaksi, Pentti ja hän, olivat olleet opiston etevimpiä. Pentti oli puhuja ja runoilija, jalo ja ihanteellinen nuori mies, joka tähtäsi kauas ja korkealle…
"Kirjoitathan minulle!" oli hyvästiä jättäessä sanonut ja pitänyt kättä pitkän aikaa omien käsiensä välissä… "Kerran sinut haen korkean vaarasi alta… Pohjolan puhdas impi… omakseni haen…"
Niin oli Pentti puhunut, suuret siniset silmät sädehtien…
Hilma muisti joka sanan, jonka Pentti hyvästiä jättäessä oli sanonut.
"Elämä on suurta ja ihanaa… se on meillä molemmilla edessämme… ja isänmaamme odottaa meitä…!"