»Jo Iso-Musta tulee tänä iltana», huusivat pikkupojat, ja joku täysi-ihminen kysyi Mantalta, joko Manta oli kuullut, että Iso-Musta tulee.
»Jokohan ehtinee…» sanoi Manta.
»Kirkkovaaralla ovat jo aamulla olleet tulossa… Ja Herralan isäntä on jo mennyt vastaan.»
Manta riensi Mikon pirtille sanomaa viemään. Mikko oli juuri myllystä tulossa, jauhoissa naamasta asti.
»Sama, saakeli vie, on minulle, tuli eli ei. Minuun ei kuulu koko rumilus», vastasi Mikko äreästi. Mutta näkihän Manta, että utelias olisi Mikkokin tätä uutta kummitusta näkemään, vaikka toista puhui. Ärähtäen painui Mikko mökkiinsä ja veti oven kiinni. Mutta Manta käytyään mökillään ja vielä Repo-ojan varrella muillekin Ison-Mustan tulosta ilmoittaen, riensi takaisin kylälle uteliaisuuttaan tyydyttämään.
Mikko jäi pirttiinsä. Ja vaikka hän koetti uskotella itseään, ettei Ison-Mustan tulo eikä olo häneen koskenut eikä häntä liikuttanut, oli hän kuitenkin sangen utelias. Mutta niin hän päätti, ettei hän katsomaan lähde, vaikka kaikki muut menisivät, — vaikka rovastista asti.
Hän asettui kuitenkin ikkunan pieleen, josta näki alas kylälle pitkän matkaa, ja varsinkin sopi Herralan riihikartano näkymään Mikon ikkunaan aivan selvästi. Näki maantien ja kujatien, joka maantiestä kääntyi riihelle. Ei ollut muuta edessä kuin Mattilan heinälato… Siitä sen näkisi ikkunastaan, kun tulee…
Ihmisiä siellä näkyi liikkuvan tiellä edestakaisin, seisoskelevan tienhaaroissa ja pihakujilla niinkuin olisi ollut käräjien aika ja kolarilaisten viinanmyyntiasiat oikeuden tutkittavina. Mikko pani piippuunsa ja katseli.
— Onkohan Ylipään Vilhemikin niin hullu, että menee katsomaan? Ei suinkaan. Luulevat, että ollaan hyvinkin uteliaita… Vaan ei lähde tämä poika ja siitä saavat ymmärtää… se niille on paras kosto, kun ei ole tietävinäänkään…
Mutta ei hän kuitenkaan malttanut olla kylälle tähystelemättä. Ja kun väki alkoi alaspäin mennä, tuli hänelle semmoinen hoppu, ettei malttanutkaan pysyä enää sisällä, vaan läksi ulos…