»Satamaan se siitä taas rupeaa», sanoi Mikko.
»Niinpä näyttää», vastasi Vilhemi, taivaalle katsellen.
»Ei käy 'ryskääminen', jos sataa…»
»Ei käy…»
Ja sitten he erosivat, omalle haaralleen kumpikin.
VI
Seuraavana aamuna oli kaunis ilma. Yöllä oli ollut niin pakkanen, että myllyn portaat olivat jäähienon peittämät. Rännien suupielissäkin riippui jääpuikkoja.
Mikolla oli ollut mylly istumassa koko yön. Semmoista kummaa ei ollut ennen hänen eläissään tapahtunut, että hänen myllynsä näin syysjauhatuksen aikana olisi joutunut istumaan öilläkään.
Mutta nyt oli tapahtunut. Ja syy oli selvä: eivät olleet osuuskuntalaiset saaneet viljaa, kun puimakonetta vartoivat. Ja ne, joilla oli riihikuivaa viljaa, olivat jo syystarpeensa saaneet jauhatetuksi. Ja selvää oli myös, että Mikon myllynjauhatus-ansiot tulivat tänä syksynä olemaan enempää kuin puolta pienemmät kuin muina syksyinä. Sillä vaikka ryskimiehet — puimaosuuskuntalaiset — koettaisivatkin kuivata viljansa mahdollisimman kuivaksi, ei hän millään hinnalla ottaisi semmoista viljaa jauhatettavakseen, vaikka rahassakin palkan maksaisivat. Kun siihen lisäksi tuli se, ettei riihenpuinnilla nyt ollut saanut yhtään kappaa ja sitävastoin muina syksyinä olivat riihipalkat nousseet täyteen tynnyriin, usein ylikin, niin Mikkoa alkoi huolettaa talvileivän saanti. Ja vielä: Eino, joka ennen muina syksyinä riihipalkoista keräsi talvileivän apua, ei nyt koko syksynä ollut saanut kuin kaksi vaivaista kappaa Ylipään riihenpuinnista. Mikä tulisikaan neuvoksi, kun talvi oli tulossa? — Leivän vei suusta! — ajatteli Mikko. Hän pani myllyn käymään, sillä vielä oli vähä Ylipään viljaa jauhamatta. Kun sen saisi jauhatetuksi ja pussillisen, jonka Varpumäen Manta oli edellisenä iltana myllyyn kantanut, niin silloin olisivat kaikki jauhettuina ..
Alakuloinen oli Mikon mieli, mutta ilma oli kaunis ja taivas kirkas, vaikka sakea syksyn usva vielä peitteli alhaalla joen rannalla olevia kylän taloja. Niistä ei vielä näkynyt tänne Reposaaren laitaan muuta kuin kattoja ja savupiippuja.