Oikullinen on syksyn taivas. Kun ilta tuli, kävi taivas taas pilveen, vaikka koko päivän oli ollut auringon paiste. Ja illemmalla alkoi sataa…
Hyvin oli onnistunut puinti Herralassa, vaikkeivät lyhteet olleet tosin kuivia. Kaikki osuuskuntalaiset iloitsivat ja sanottiin, ettei mene monta päivää ennenkuin on Heinärannalla kaikki ryskätty ja pian siirtyy Iso-Musta Sipillan kylään.
Ja vaikka Ylipään Vilhemillä oli viimeinen riihi lämpiämässä ja vaikkei enää muissakaan taloissa ollut monta riihellistä ulkona, alkoi heistä tuntua, että Iso-Musta sittenkin taitaa olla semmoinen värkki, joka tekee mullistuksen »olevissa oloissa».
Se oli nyt nähty Herralassa eikä siitä voinut olla eri mieltä kukaan, joka oikein tahtoi puhua.
Eikähän siinä mitään ihmettelemistä ollut, että osuuskuntalaiset nyt iloitsivat. Sipillan kylän rikkaat, jotka hekin olivat koko päivän olleet Herralassa näkemässä, kuinka Iso-Musta täyttää lupauksensa, ajoivat illan tullen takaisin kyläänsä ja hihkaisivat, kun ajoivat Ylipäästä sivu. Ja anteeksi oli annettava sekin, että Herralan Jooseppi hyvillään ja ylpeänä karjaisi Mattilalle, joka pyrki liian likelle:
»Pois siitä… asiaan kuulumattomat!»
Ja niin riemuissaan oli Ojalainenkin, että kun palatessaan kohtasi
Ollin-Mikon myllytiellä, niin näppiä löi Mikon nokan alla ja karjaisi:
»Mitäs Mikko nyt sanoo 'Isosta-Mustasta'?»
»Elä helvetissä siinä leventele, mies… Tierauha tässä antaa pitää… Katsokaa päältä, ihmiset, kun survoo ja tyrkkii naamaan… syyttömästi ja keskellä tietä!» Mutta toisena aamuna sataa tihuutti taas. Kulmat kurtussa ja vähäpuheisena oli Herralan Jooseppi aamuvarhaisella, kun työväki saapui työhön.
»Kuinka käynee, kun näin sataa?» arveli eräs työmiehistä, Varpumäen
Penjaami.