»Hulluja, kun tuonne nyt juoksevat, niinkuin…»
Mutta itselläänkin oli hänellä niin kova halu, että asettui ikkunan pieleen katsomaan.
Ja itsekseen hän puheli:
— Jo panevat onkaa päälle… höyry ja savu nousee… lyhteitä liikutellaan… jo jymisee ja hyrrää… Nyt on käynnissä… nyt… Mutta jopa pitää olla siinä hopussa työmiesten… niinkuin henki menossa liehuvat… ja yhä karttuu väkeä joka haaralta… hyvä isä sentään, kun on väkeä niinkuin pilveä… mustana koko riihen ympärystä… Piru vieköön… Koko päivän pysyi ilma kauniina. Ja pitkin päivää kuului Mikon korviin koneen jytinä, hyrinä ja rumsutus, kuului huutoja ja melua, näkyi kuinka väkeä tuli ja meni…
Ne, jotka palasivat, kertoivat Mikolle kuinka merkillinen laitos Iso-Musta oli, kuinka voimakas ja kuinka puhdasta jälkeä teki ja kuinka nopeaan siinä lyhteet pienenivät. Mutta Mikko ei sanallakaan ilmaissut ihmettelyänsä. Hän taisteli kuin mies uteliaisuutta vastaan ja murahti vastaan, kun toiset kehuivat. Ja viimein jälkeen puolenpäivän kerrottiin, että jo ovat rovasti, nimismies ja lukkarikin käyneet katsomassa Isoa-Mustaa. Ihmetellen ja naurusuin olivat katselleet, ja Horslunti, joka kaikki tiesi ja ymmärsi, näytteli ja selitti, mikä minkin seulan ja rustingin pani liikkeelle… Mutta ei lähtenyt Mikko sittenkään. Hammasta purren ja piippuaan poltellen noitui hän ja oli vihassa koko maailmalle.
Mutta oli kylässä toinenkin mies, joka ei rientänyt Isoa-Mustaa katsomaan. Ja hän oli Alatalon vanha vaari, totisesti herännyt mies.
Hän kulki Herralan ohi juuri silloin kun väkeä lappoi konetta katsomaan. Ja keppiään puistaen luki hän kirouksia ja tuomitsi kaikki kadotukseen… ennusteli maailman lopun tulevan hyvin pian tai ainakin satavan tulta ja tulikiveä tämän Heinärannan, Sipillan ja Savukylien päälle, niinkuin ennen Sodoman ja Gomorran, päälle… Sillä Herra ei salli, että Hänen antamaansa teräistä viljaa tuommoisen mustan, uskomattoman maailman härän kitaan syydetään…
Mutta hänen tuima katseensa, kiivas kepin heiluttamisensa ja ankara, raskas ennustuksensa ei näyttänyt vaikuttavan sivukulkijoihin mitään…
Ja siitä päätti vanha vaari, että maailma jo oli niin paatunut, ettei ollut enää puhettakaan ihmisten pelastamisesta.
Mukisten, keppiään heristellen Herralan riihelle päin, josta lakkaamatta kuului vihellys, jyskytys ja pauke, hän käveli, katseessa tuima, tuomitseva ilme.