»Helvettiin joka sorkka minun maani päältä!» huusi hän, että ilma lauloi. »Pian! Tässä ei olla velkaa kenellekään! Pois!»
Ollin-Mikko, joka oli arkaluontoinen, säpsähti heti ja lähti sanaa sanomatta astumaan omaan mäkeensä.
»Minä opetan tässä viisastelemaan ja nauramaan, perhana vie!» uhkasi Jooseppi vielä siksi kovalla äänellä, että Ylipään Vilhemi ja Mattila hyvin kuulivat, vaikka olivatkin jo pois menossa.
Vähitellen siitä hajaantuivat muutkin, ja kiroten jätti Jooseppi
Ison-Mustan siihen riihen eteen yksinään kököttämään.
VII
Horslunti, joka oli koko pitäjän viisas ja kaikkitietävä ja kaikkihoksaava mies, tuli nytkin avuksi. Sillä Horslunti se olikin se mies, joka lähimmäistensä ja koko pitäjän asiat niin maalliset kuin hengellisetkin hoiti ja toimitteli. Hän, asianomaisen eläessä, hoiti tämän asiat kaikissa oikeuksissa, valitti ja vetosi, oli puhemiehenä ja puhui häissä ilon ja onnen päivistä ja sai säännöllisesti olla kummina ensimmäiselle lapselle. Ja kun asianomainen vihdoin kuoli, piti hän pesänkirjoituksen ja haudalla kauniin puheen…
Niin. Sanalla sanoen hänen hallussaan oli asianomaisen elämä ja kuolema.
Ja hänen, Horsluntin, puoleen kääntyi Herralan Jooseppikin nyt taas, niinkuin oli monesti ennenkin täytynyt kääntyä. Asia oli kamala ja hoppu oli. Syksy kului, riihimiehet riemuitsivat, ja toiset osuuskuntalaiset vartoivat vuoroaan. Ja kone seisoa jomotti kuin musta kummitus riihen edessä.
Eikä tarvinnut Joosepin turhaan nytkään Horsluntin puoleen kääntyä. Aina Horsluntilla hyviä neuvoja riitti, aina hoksasi, kuinka oli tehtävä.
Koetettiin vielä seuraavana päivänä saada Isoa-Mustaa liikkeelle, mutta se ei lähtenyt, tuhisi ja pihisi vain kuin mikäkin käärme. Ei ollut niin viisasta miestä, joka olisi vian löytänyt. Ja aika kului, riihimiehet takoivat kuin tuskassa saadakseen viljansa puiduksi. Ja Iso-Musta yhä seisoi joutilaana.