Niinä päivinä lopettivat riihimiehet puintinsa, ja nyt oli aikaa katsella, mitä osuuskuntalaiset alkavat hommata, kun Iso-Musta seisoo joutilaana.
Mutta insinööriä odottaessa ehti Herralan Jooseppi purkaa sisuaan, joka oli näinä koettelemuksen päivinä paisunut niin, että tahtoi haljeta. Ja yhä paisui. Sillä siitä, että Musta oli särkynyt ja ehkä iäksi päiväksi mennyt pilalle, levisi ylen äkkiä tietoja ympäri koko pitäjää. Ei ollut helppo niin sisukkaan miehen kuin Herralan Joosepin kärsiä kaikkea sitä ivaa, jota kuuli Ison-Mustan kustannuksella pidettävän.
Häntä harmitti niin, ettei hänellä ollut yön eikä päivän lepoa. Enimmin oli vimmastunut Mattilalle, Ylipään Vilhemille ja Ollin-Mikolle. Hän mietti kostoa noille nenäkkäille, hävyttömille lurjuksille. Käräjät olivat vielä edessä päin, ja haasteaikaa oli riittävästi…
Eräänä päivänä, odotettua insinööriä ei vielä kuulunut, oli poliisi, haastemies, polkupyörällä liikkeellä. Suu hymyssä hän poljeskeli tienlaitaa ja hänen jälessään Laitalan Heino, »läsnä olevana todistajana».
Ja kummallisia haasteita oli nyt poliisilla. Ei ollut semmoisia ennen sattunut.
Mattilan haastoi hän Herralan Joosepin käskystä »saamisista», joita luetteli monta eri erää.
Ylipään Vilhemillä ei ollut velkaa Herralalle enempää kuin muillekaan, mutta hänet haastatti Jooseppi »maansa polkemisesta, edesvastausta ja palkintoa».
Ollin-Mikko, vaikka olikin mökin mies, oli omistaan elävä eikä pennin velassa kenellekään. Ei käynyt Joosepin häntä siis velasta haastaminen ja miettiä piti mitä hoksaisi, että saisi Mikkoakin, hävytöntä haukkujaa, vähäisenkään höyhentää.
Mutta Horslunti tuli avuksi.
»Haasta hänet metsänvarkaudesta!» kehoitti hän.