Ja vaikka Mikko ei kenenkään metsiä varastellut, sai hän nyt haasteen metsänvarkaudesta.
Mutta vielä oli kaikille muillekin rähisijöille haasteita; mikä saamisesta, mikä mistä haastettiin.
Kova melu nousi joka paikassa, ja haastetut huusivat ja kirosivat.
Mutta siihen eivät vielä haasteet loppuneet. Sipillan kylän rikkaat Suksila ja Naattala, joista niin hävytön huhu oli liikkeelle levitetty, antoivat niinikään haasteen Ylipään Vilhemille ja Ollin-Mikolle siitä, että nämä olisivat ympäri kylää levitelleet huhuja sellaisia, jotka alensivat heidän arvoaan kansalaisena ja kristittynä. Naurusuin poliisi pyöräili kahakäteen ja arveli, että puhdasta rahaa tekee tuo Iso-Musta hänelle. Ja hyvillään poliisin perässä hyräili tulla Laitalan Heimo »läsnä olevana todistajana».
Mutta Ollin-Mikko, joka jo ennestään oli vimmassa Herralan hävyttömästä haasteesta, kalpeni kovin, kun näki poliisin ja Laitalan Heinon taas tulevan sisälle.
»Mitä nyt on asiaa?» tikasi hän. »Eikö tässä enää saa kotonaankaan rauhassa olla!» Poliisi ilmoitti haasteen.
»Siitä jutusta kyllä selviän, sillä sen tietää koko maailma, että Ruusunperin Anshelmi Sipillan kylän rikkaista on selittänyt, että ovat viinoissa olleet… toinen oksennellut ja ryöttiä lauluja laulanut ja toinen…»
»Niin, niin», sanoi poliisi, »mutta oletpa ehkä sinäkin puhunut…»
»En minä ole mitään puhunut», puolusteli Mikko. »Mutta kuulivathan sen kaikki ihmiset, mitä Alatalon vanha vaari huusi ja hoilasi ja tuomitsi silloin, kun kone ensi kerran käymään pantiin. Minuun ei kuulu! Lempo soi! Tämä vasta syksyä on!»
Ullan-Eino, joka poliisin ja Laitalan Heinon sisään tullessa oli istunut penkillä, livahti ulos, peläten hänkin saavansa haasteen.