»Mutta jopa astuu… jopa astuu… Onpa, saakurilla, sentään kaunis askel… ja puhdas juoksu… on piru vie», hoki Aapeli, vaikka väliin lensi jäinen tiera vasten kasvoja, jotta silmät tulta iskivät…
»Hik!… Piruko siinä on…», komenteli Ulrikki, yhä kiivaampaan vauhtiin Alirikkia vaatien.
Jälessä tulevat torniolaiset olivat jääneet kuulumattomiin. Kun Ulrikki vihdoin tyynnytti Alarikin kävelemään, ei toisista kuulunut mitään, ei tiukujen eikä kulkusten helinääkään.
Ja he ehtivät Siipolaan, tilasivat kahvit ja olivat jo puolikuppisia tekemässä, kun toiset laukkaa ajoivat pihaan.
Siipolassa sattui olemaan vastaantulevia torniolaisia ja kemiläisiä, Oulun markkinoille menijöitä. Siinä alkoivatkin hevosmiehet markkinatuliaisia maistella ja haastella hartaasti, ja vastaan tulijat mielellään naukiskelivat, koska ilmaiseksi tarjottiin. Ja kun päästiin hyvään puhelystiin, niin mentiin miehissä pihalle hevosia katsomaan, tultiin takaisin sisälle ja tehtiin taas puolikupposet. Lopulta syntyi kiivas väittely Ulrikin ja Oukan Aapelin kesken siitä, kummallako juoksijampi hevonen oli.
Kovana pauhuna oli koko Siipolan avara pirtti.
Hevosia ei ollut riisuttu valjaista, sillä aikomuksena ei ollut viipyä kauan talossa, vaan oli määrä ajaa öin Virkkulaan. Mutta lähtöäkään ei tullut, vaan yhä maisteltiin. Ulkona hevosia hoitaen hommailivat Oinasmäen Santeri ja Ulrikin renki Helmeri sekä Oukan Aapelin apulainen, selviä miehiä kaikki, ja kävivät välillä kuuntelemassa, kun hevosmiehet keskenään tinkailivat ja ryypiskelivät.
Yö kului.
Mutta Ulrikin ja Oukan Aapelin kinastus muuttui vähitellen haukkumiseksi, jotta kumpikin suuttui silmittömäksi ja oli kerran jo tappelu tulossa; toiset pääsivät väliin.
Ulrikki lopuksi vimmastui niin, että läksi suuttuneena renkeineen ja omine hevosineen taipaleelle.