Santeri tunsi miehet; itse olikin, vaikka innokas hevosmies, kuitenkin aivan raitis.
Ulrikin viereen istuutui Aapeli ja ensi työkseen alkoi katsella, kuinka Alarikki roimasti käveli, kuinka häntä aisasta aisaan heilahteli, ja jalka keveästi ja notkeasti nousi.
»Onpa kyllä, vietävällä, roima käynnin malli, ja ruumis notkahtelee ja heiluu… on totta totisesti tämä kukko kanain joukossa… On lempo soi…»
Niin kiitteli Aapeli ja sikaaria poltellen katseli. Ja Ulrikki hyvillä mielin ja suu mujussa kaivoi taskustaan lämpöisen pullon, korkin auki kiskoi ja otti pitkän ryypyn. Ja kun oli ensin itse ottanut, tarjosi pulloa Aapelille ja kehoitti maistamaan…
Ei Aapelia tarvinnutkaan kahdesti käskeä, kerralla jo totteli ja kiskoikin yhteen menoon kaksi pitkää ryyppyä, ähkäisten vain välissä.
Ryypättyään alkoivat miehet hartaasti haastella. Muistelivat entisiä markkinamatkoja ja menneitä hauskoja tapauksia. Ja niin joutuivat keskustelemaan siitä, miten päästäisiin Ruotsin puolelle Ylikainuun markkinoille… miten meneteltäisiin nyt tänä talvena, jotta tullia maksamatta nytkin päästäisiin vilahtamaan tullimiesten ohi…
Ja keskustelun lomassa ryyppäsivät.
Oli ollut Oulusta lähtiessä puhe, että Siipolan kestikievarissa Haukiputaalla levähdytetään hevosia, mutta vasta Iin Virkkulassa puhallutetaan pitempi aika. Keli oli mainio, ilma verraton, saattoi huoleti ajaa semmoiset taipaleet levänneillä hevosilla!
Mutta yhä lisää maisteltuaan alkoivat Ulrikki ja Oukan Aapeli, — väkeviä viinamiehiä kumpikin, — yhä äänekkäämmästi jutella, ja jo lopulla taivalta, kun vielä oli neljä kilometriä Siipolaan, Ulrikki alkoi näyttää Aapelille, kuinka se oikea hevonen juoksee…
Vimmatusti juoksikin Alarikki, harja hulmuten korkean luokin alla ja häntä sulkana perässä viipottaen. Ja yhä lisää vauhtia Ulrikki vaati, ohjia kiinnittäen ja karjuen lisäksi. Ne hevoset, jotka oli köytetty reen perään marhaminnasta kiinni, kynsivät täyttä laukkaa mitä kavioista lähti, ja sittenkin pysyivät marhaminnat kimmellä…