»Näyttää tällä taival katkeavan», huusi Ulrikki vastaan.
»Mutta juoksija on tämä minun tammanikin… en olisi uskonut», kiljui
Aapeli, jotta Ulrikki kuulisi.
»Taitaa olla niitä tusinatravareita», vastasi Ulrikki puoleksi leikillään.
Toisetkin saavuttivat Ulrikin ja Aapelin, ja kova oli tiukujen helinä ja kulkusten kalina, hevosten kavioiden kopse ja miesten kovaääninen pärpätys.
Ja verrattoman hauskalta tuntui nyt olo ja kultainen vapaus. Valjaissa kiiltävän lihavat, levänneet hevoset; keveät reet, keli maan mainio, miesten mielet iloiset, ja uutta vauhtia ja hauskaa otettiin taskupulloista, jotka povitaskuissa pullottivat…
Ja kaiken lisäksi lauha kuutamoinen ilta!
Oli se jotakin tämmöinen matka! Oli toista istua somassa reessä, kun valjaissa oli roimakäyntinen hevonen, oli toista tämä tämmöinen kuin rautatievaunujen ummehtunut ilma ja ikävä olo!
Hei vaan!
Oukan Aapeli jätti ohjat kumppanilleen Oinasmäen Santerille ja juoksi itse Ulrikin rekeen juttelemaan ja Alarikin kävelyn mallia lähemmin tarkastamaan. Mutta hyvinhän Oinasmäen Santeri arvasi, mikä Ulrikilla oli mielessä, kun Aapelia rekeensä huusi, ja mikä Aapelilla, joka ensi käskyä totteli… Ryyppäävät tietenkin… Ja kun aikansa maistavat, niin rupeavat kilpaa ajamaan…
Niin oli aina ennenkin käynyt, ja lopuksi oli tullut tulinen tinka ja tappelu.