Ulrikki katseli, reen laitaa vasten nojaten, sivulta päin Alarikin kävelyä… Kaunista ja notkeaa oli. Keveästi nousi jalka, häntä heilahti ylpeästi, ruumis notkahteli, ja hermostuneesti silmäili se molemmin puolin tietä…
Miellyttää semmoinen hevosen kävely ketä hyvänsä, ja Ulrikki mietiskeli:
— Sattui se onni minulle, kun osuin juuri tämmöisen orhin saamaan… juuri tällaista se Kuvenjus tahtoikin… kookasta raudikko-oritta, jolla ei ollut tähteä otsassa eikä »sukkia» jaloissa… joka oli roima liikkeissään ja lisäksi juoksija… — No, siinä se nyt on… siinä se on nyt Kuvenjuksen hevonen… ja on kylliksi kiiltävä ja kylliksi lihava… Ei se poika, Kuvenjus, hintaa kiellä, kun vaan mieluisan saapi… Ja tästä saapi…
Poikamaista iloa tunsi Ulrikki mielessään, kun siinä katseli roiman orhin rentoa kävelyä. Valjaat välkkyivät, tiu'ut helisivät, kulkunen kilisi, ja Alarikin kiiltävät kyljet ja pyöreä lautanen kuin säkenöivät.
Mutta jo alkoi taas takaapäin kuulua aisatiukujen helkettä, ja Alarikki alkoi heristellä korviaan, juoksuun pyrkien, mutta Ulrikki vihelteli ja tyydytteli, ja niin Alarikki alkoi rauhoittua.
Hetken perästä saavuttivat hänet toiset torniolaiset. Ulrikki koetti katsella jälkeensä päin, oliko Helmeri pysynyt hänen perässään, vai joko olivat toiset päässeet edelle, ja pian huomasikin, ettei ollutkaan Helmeri likimpänä…
»Ulrikki hoi!» huusi silloin lähimmässä reessä istuva mies.
»Hoi!» vastasi Ulrikki. »Kuka se on? Onko se Oukan Aapeli?»
»Aapeli on…»
Ja Aapeli alkoi selittää, että he olivat innostuneet ajamaan kilpaa jäällä, ja kun ajoivat laukassa maalle, olivat siinä rytäkässä kaatuneet reet ja Torikan Hermanni loukannut vähän kulmaansa. Muuta vahinkoa ei kuitenkaan ollut sattunut, vaikka vierekkäin laukkauttivat… Ja lopuksi Aapeli huusi, että »jopa taisit saada kulkevan raudikon siltä Kuopion ukolta…»