Helmeri kiinnitti myöskin ohjia, hihkaisi kerran ja oli kadun risteyksessä kaatua…
Poikki kauppatorin lasketti Ulrikki menemään, jotta yhtenä tiukujen helinänä tuntui olevan koko maailma ja niinkuin pieni, keveä resla ei koskisi katuun kuin vain paikka-paikoin.
Hauskalta tuntui vauhti, Alarikki astui pitkään ja puhtaasti, iski kaviota, jotta maa jytisi. Kauppatorin toisesta päästä ajaa huristi joku kaupungin ajuri, ja kun näki torniolaisten kiivasta kyytiä menevän ja kuuli tiukujen ja kulkusten helinän, innostui hänkin. Löi useaan kerran hevostaan kyljelle ja koetti lähteä seuraamaan Ulrikkia. Kaksi herraa istui reessä, ja ne huusivat ja hurrasivat…
Ulrikki innostui siitä ja kiinnitti ohjia, hihkaisi kerran kaksi, ja lintuna painui Alarikki alas jäälle ja tikoitetulle tielle, joka kaupungin rannasta lähti viemään pohjoista kohden. Ajurin hevonen turvausi laukkaan, herrat huusivat ja nauroivat, Helmeri karjui perässä, ja kuutamossa kaikuivat helut, jotta maailma lauloi…
Raatin ravintolasta loistivat tulet, ja ajuri lasketti sinne kääntyvälle tielle. Herrat huusivat ja nostivat lakkiaan, voivat olla tuttavia herroja… Ulrikki silmäsi Raattiin päin ja arvasi, että siellä tietenkin oli kaupungin herroja juomassa… Oli siellä Ulrikkikin monet kerrat kilpa-ajojen aikana harjakannuja juonut ja iloisiin hevospäivällisiin ottanut osaa… Ne olivat hauskoja muistoja, ja ehkäpä siellä vielä tänä talvena saisi niitä uudistaa.
Sivuutettuaan Raatin tyydytteli Ulrikki Alirikkia kävelemään, vihellellen ja hellävaraisesti ohjia hoitaen. Palasen matkan perästä asettuikin Alarikki vauhdistaan, mutta kun kuuli jälestäpäin remuavaa tiukujen ja kulkusten helinää ja väliin huutoja, niin kimpausi uudestaan juoksemaan. Nyt oli Ulrikilla täysi työ ohjain hoitamisessa, sillä vähäväliä pyrki Alarikki lyömään laukkoja. Perässä tulevat hevoset laukkasivat kaikki, kun eivät juoksulla ehtineet Alarikin perässä. Ulrikki koetti tyydyttää vihellellen ja suullaan sopottaen…
Mutta Alarikki pelkäsi perässä kuuluvaa hälyä ja pyrki yhä laukkaamaan. Ylen nopeasti, katkesi taival, ja ennenkuin Ulrikki arvasikaan, nousi tie jäältä maalle ja Tornioon menevälle maantielle.
Siinä Alarikki vihdoin asettui ja tyytyi kävelemään.
Jäältä kuului vieläkin huutoja, mutta kuului pidätyksiäkin. Ulrikki arvasi, että jälessä tulevat olivat alkaneet ajaa kilpaa… Ehkä Helmeri ja Torikan Hermanni… ja ehkäpä olivat Lustilla asuneet hevosmiehet sekaantuneet joukkoon… Miukin Matti ja Oukan Aapeli…
Alarikin tyydyttyä siivosti kävelemään rupesi Ulrikki miettimään ja muistelemaan tätä viimeistä Tampereen-matkaansa. Hyvin hän uskoi taas näissäkin hevoskaupoissa vetelevän. Verrattain halvalla oli hän saanut ostetuksi kaikki kuusi hevosta, mutta varsinkin tuntui, että Alarikin kauppa oli aivan erinomainen. Sillä Alarikki oli juoksija ja kerran jo palkittukin, vaikka olikin vielä kovin nuori. Oli Ulrikki Tampereellakin jo sipikan edessä Alarikkia ajanut, oli nähnyt, että hyvä oli askel ja pitkään ja puhtaasti astui… ja ohjalle hellä ja notkea ajaa… Halpaan hintaan oli Ulrikki sen mielestään saanut. Enemmät puolet hän voittaa, kun Luulajan Kuvenjukselle sen myypi…