Jo olivat Lomman pojatkin valmiit lähtemään. Rähinää, hevosten hirnuntaa ja kulkusten ja aisatiukujen helinää oli piha täynnä, ja väliin kuului vihlova kirous, kun jotkut perässä olevista hevosista yrittivät toisilleen luikkaisemaan.
Emäntää hyvästellen istahti Heikkilän Ulrikki rekeensä, ja vauhdilla ja takajaloilleen nousten rymisti orhi portista kadulle. Ja koska oli kaunis, lauhkea ja kuutamoinen ilta, ei Ulrikki ollut pannut ylleen muuta kuin lyhyen hevosmiesturkkinsa, jonka molemmissa povitaskuissa pullottivat täysinäiset taskumatit. Siinä hän istui, ohjat lujalla kuin viulunjänteet ja suu tyytyväisessä hymyssä.
Hänen peräänsä ajoi Helmeri hevosineen, ja Ulrikki ja hän ehtivät kadulle ennenkuin Lomman pojat ja Torikan Hermanni joutuivat matkaan.
»Onnea matkalle!» huusi emäntä minkä jaksoi. »Ne ovat rentoja miehiä matkoillaan nuo torniolaiset», kiitteli hän sitten piialleen, joka oli myös tullut pihalle hevosmiesten lähtöä näkemään, avopäin ja naurusuin huutoja ja helinää katsellen.
Torikatua pitkin läksivät ajamaan kauppatorille ja rantaan päin. Eilimmäisenä ajoi Ulrikki, hänen perässään Helmeri, vihellellen ja hyvillään. Lomman pojat saavuttivat heidät jo toisessa kadun risteyksessä, mutta Torikan Hermanni remusi vielä Soinin portilla, johon oli ajanut rekensä jotenkin kiinni.
Kiiltävän kova oli katu, ja kaikki hevoset kuin lentoon pyrkimässä. Valjaat välkkyivät kuutamossa, tiu'ut ja kulkuset helisivät… hevosten harjat hulmusivat, ja kavioiden kopse kajahteli.
Poliisit katselivat naurusuin torniolaisten menoa, ja eräästä kadun kulmasta juoksi poikalauma kannaksille pyrkien ja huutaen:
»Voi, torniolaiset hevosmiehet menevät!»
Lustilla kortteeria olleet hevosmiehet olivat niinikään ehtineet yhteen matkaan; kun Ulrikki silmäsi taakseen, oli siten koko pitkä katu tulijoita täynnä.
Silloin Ulrikki vähän kiinnitti ohjia ja massautti huuliaan… orhi, Alarikki, puhalsi heti vihaiseen juoksuun, jotta molemmat perässäolevat hevoset kuin venyen marhaminnoistaan vastahakoisesti lönkyttivät perässä.