»Mutta kylläpä ovat komioita… Vaan komia on isäntäkin, parhaan herran näköinen… Eikäpä ole Heikkilän isäntä koskaan huonoa hevosta markkinoilta tuonutkaan», hän kiitteli, mutta ei uskaltanut mennä tunnustelemaan, vaikka Helmeri kehoitti.
Emännän kutsua kuunnellen läksivät hevosmiehet aamiaiselle. Mutta Heikkilän Ulrikkia ei vieläkään kuulunut tulevaksi kaupungilta, vaikka toiset jo olivat ateriansa lopettaneet.
»Taisi mennä susiteettiin aamiaiselle», arveli emäntä. »Oli minusta tässä aamusella niin rennolla humöörillä, että… ja puolikuppisia maisteli…»
»Taikka olisiko osunut kohtaamaan jonkun tuttavan hevosmiehen», arveli
Lomman Ville.
»Sitten ei heti ehditäkään taipaleelle, jos maistelemaan alkavat», arveli Helmeri.
»Tottapahan tietää lähteä… eipä ole ensi kertaa markkinamatkalla», sanoi emäntä.
Aamiaisen jälkeen läksivät Lomman pojat ja Torikan Hermannikin kaupungille, mutta Helmeri jäi kortteeripaikkaan hevosia hoitamaan ja matkaan valmistautumaan.
Vasta illalla ehtivät hevosmiehet taipaleelle. Oli mainio keli ja syystalven kirkas kuutamo, täyden kuun aika.
Pitkin päivää olivat he maistelleet tuttaviensa seurassa milloin olutta, milloin väkevämpääkin. Tulipunaisena naamaltaan ja ääni kuin vanhalla jäärällä puuhasi Heikkilän Ulrikki hevosiaan valjaisiin. Oman rekensä eteen valjasti hän Alarikin, uljaan juoksijan, joka kuului olleen Savon kuuluisaa Alarik-sukua. Mutta rekensä perään köytti hän marhaminnasta mustan ruunan, pitkäharjaisen ja leveälautasisen, ja mustalle kumppaniksi ruskean laukkipään tamman, jolla oli liinainen harja ja häntä. Helmerillä oli valjaissa harmaanpapumus tamma ja perässä kaksi kookasta, jouhevaa ruunaa.
Eväsviinaksi ja markkinatuliaisiksi kotikylän hevosmiehille oli Ulrikki ostanut kaksi isoa nassakkaa Oulun viinaa. Ja nyt, ennenkuin matkaan lähtivät, täytti hän molemmat taskumattinsa, antoi Helmerillekin vankat lähtöryypyt ja selviysi vihdoin matkaan.