»Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojatpa siinä tulevat Suomesta…»
Ja toinen mies huusi:
»Mutta jopa niillä on paljon ja kauniita hevosia… voi saakeli!»
Mutta ylpeästi reessään istuen ja saukonnahkainen lakki kallellaan Ulrikki hellitti menemään Nuurperin rannasta kaupunkiin ja käänsi muurari Johanssoniin päin. Aivan perässä ajoi Helmeri, rentona hänkin ja lakki kallellaan. Ja yhtä komeina seurasivat heitä Lomman pojat hevosineen, helyjen soidessa kääntäen Johanssonin pihaan, jotta rakennukset helisivät.
Tilavaan talliin, jossa oli sijaa kahdellekymmenelle hevoselle, pantiin nyt miehissä Ulrikin ja Lomman poikain hevoset. Alarikki asetettiin muista syrjään, yksinäiseen pilttuuseen. Hommassa siinä miehet olivat, ja kova oli pauhu ja helinä pihalla. Mutta muurari Johanssonni, joka jo edellisenä iltana oli odottanut markkinamiehiä tuleviksi, oli tyhjentänyt tallin ja pilttuut muusta kamasta ja toimittanut heiniä ja silppuja varastoonsa, jottei hevosmiesten tarvinnut hevosenruokia lähteä muualta hakemaan.
Nyt alkoi hevosten apehtiminen, puhdistaminen ja vaaliminen, ja lopuksi levitettiin paksu karvaloimi kunkin hevosen selkään.
Ulrikki ei itse tehnyt appeita, mutta Alarikin hän suki ja jouhet kampasi. Helmeri liehui edestakaisin ja oli erinomaisen näppärä tällaisissa hommissa. Mutta sillä aikaa, kun Helmeri appeita teki, meni Ulrikki sisälle ja alkoi keskustella. Ennenkuin Ulrikki ehti mitään sanoa, kuiskasi kuitenkin emäntä Ulrikin korvaan:
»Täällä on käynyt komea Ruotsin puolen herra teitä jo tiedustamassa…» »Oliko sillä komeat viikset?» kysyi Ulrikki. Emäntä selitti kaikki herran tuntomerkit. »Ja kun läksi, niin käski sanoa paljon terveisiä Heikkilän Ulrikille, että Ulrikki kyllä arvaa, kuka häntä on käynyt kysymässä», ilmoitti emäntä lopuksi.
Ulrikki hymähti. Hän kyllä tiesi jo, kuka kysyjä oli ollut: Luulajan
Kuvenjus!
»Kyllä tunnen», sanoi Ulrikki vain emännän puheisiin, ja emäntä ymmärsi siitä, että herralla ja Ulrikilla oli keskinäiset, sovitut puheet, joita ei käynyt asiaan kuulumattoman uteleminen.