»Vai niitä herroja ja hunsvotteja», arveli Helmerikin.
Kun oli tuliaiskahvit juotu ja muurari Johanssoneillekin pari puolikuppista annettu Oulun viinaa tuliaisiksi, aikoi Ulrikki lähteä käymään kaupungilla asioillaan muka. Ei ilmoittanut Lomman pojillekaan, mihin menee, mutta Helmeri ja hän kuiskailivat kahden kesken pitkän aikaa. Ulrikki tuntui selittävän, Helmeri kuuntelevan, naureskellen väliin ja jotakin kuiskaamalla kysyenkin. Muut kyllä ymmärsivät Ulrikin ja Helmerin kuiskauksista, että jotakin erinomaisempaa heillä oli tekeillä, mutta eivät olleet huomaavinaankaan eivätkä mitään kyselleet.
Ulrikki pesi kasvonsa, kampasi komeat mustankiharat hiuksensa ja pani ylleen uljaan kävelyturkkinsa, joka oli kuin parhailla herroilla.
Ja niin hän lähti kaupungille.
Ilta kului.
Alkoi olla jo levollemenoaika, mutta Ulrikkia ei kuulunut palaavaksi. Lomman pojille ja Ulrikille oli emäntä tehnyt vuoteet vierashuoneeseen, mutta Helmerille keittiön sänkyyn. Lomman pojat laskeusivatkin väsyneinä nukkumaan, mutta Helmeri hommaili ulkosalla ja tallissa eikä näyttänyt asettuvan makuulle. Ja rauhassa, talonväen sekaantumatta hänen hommiinsa, sai Helmeri toimitella. Eivät olleet tietävinäänkään hänen puuhaamisistaan. Ei kysynyt isäntä sitä eikä tätä, kun Helmeri isännältä pyysi lainaksi isoa matkareslaa, — ei muuta kuin neuvoi, että »ota halkovajasta, siellä on kolmekin vanhaa matkareslaa, jotka markkinamiehet vuosien varrella ovat sinne jättäneet… sieltä ota!»
Ja sen enempää välittämättä asettui talonväki levolle. Mutta puolenyön aikana Helmeri sammutti lampun, sulki ovet ja läksi…
Taivas oli pilvessä, eikä kuu nyt kyennyt valaisemaan. Helmeri liikkui hiljaa pihalla, ja kun hän asettui kuuntelemaan, ei kaupungilta enää kuulunut minkäänlaisia ääniä. Tallin eteen oli hän laittanut pitkän matkareslan valmiiksi lähtöä varten. Se oli puolillaan heiniä ja sevillä vanha apekoppa ja joitakuita tyhjiä säkkejä, niin että resla näytti rahdinajosta palaavalta rahtimiehen reeltä. Ei ottanut Helmeri tallissakaan tulta, oli ennen jo pannut Alarikille vanhat, rikkinäiset mäkivyöt ja huonot suitset, jotka he olivat jättäneet taloon jo markkinamatkalle mennessään. Ei ollut yhtään helisevää tiukua päähisissä tai aisassa, ei kilisevää kulkusta längenpäässä, ei mitään. Hiljaa vihellellen talutti hän Alarikin ulos tallista ja valjasti pitkän reslan eteen, puki sitten ylleen vanhan, päällisettömän, repaleisen turkin, otti ohjat ja ajoi menemään kadulle, aina muistaen Ulrikin antamia neuvoja.
Hän ei ajanut sinne päin, mistä tie lähti viemään ylös Tornionjoen varrelle, vaan tyynnyttäen Alirikkia kävelemään ajoi hän yläpäähän kaupunkia. Hiljaista oli nyt pienen kaupungin kadulla. Yövahti seisoi eräässä nurkassa, mutta muita ihmisiä ei näkynyt.
Hän ehti pian yläpäähän, missä talot pienenemistään pienenivät ja loppuivat vihdoin vanhan kirkon luona. Siitä kappaleen matkan päässä kääntyi tie Ruotsin puolelle, Mattilan kylään, aivan lähelle Haaparantaa. Helmeri tunsi paikat ja tien entisestään, vaikka oli pimeäkin ja vaikkei tätä tietä käytetty kuin silloin tällöin. Sillä kymmeniä kertoja oli hän ennenkin tätä tietä kulkenut sekä öin että päivin ja aina luvattomissa hommissa. Mutta tarkempana kuin koskaan ennen koetti hän nyt olla ja hiljaisella äänellä viihdytteli Alirikkia tasaiseen kävelyyn.