Ja vilkas oli liike ja häärinä nyt Soinin pihalla varhaisena joulukuun aamuna, kun hevosmiehet valmistausivat taipaleelle. Hommaa, muistamista ja huolta monenlaista siinä olikin, kun joka mieheen oli monta hevosta, lisäksi korskuvia orhia tammojen ja ruunain joukossa. Ouluun asti kun junassa olivat tulleet, ei heillä kenelläkään ollut minkäänlaisia ajoneuvoja, rekeä ei ainoatakaan, — suitset ja päähiset korkeintaan, ja päähisissä pitkä marhaminta.
Mutta nyt oli hankittava reet, sitolkit, mäkivyöt, luokit, kaikki. Ja komeita, hopealta hohtavia ja kiiltävän mustia mäkivöitä ostettiin, tupsullisia suitsia, tiu'ullisia sitolkkeja, sillä uljaalta tuli hevosen näyttää uusissa valjaissa ja helisevissä kulkusissa, kun torniolainen kotipuoleen palasi.
Tallin ovet olivat auki, ja miehiä kulki kahakäteen tallista pihalle. Ja siinä nyt hevosmiehistä mikä köytteli rihmoilla kokoon vanhaa, kelottunutta reslarekeä, mikä aisoihin naulasi savirikkoja tai muuta korjaili. Toiset taasen puhdistelivat hevosiaan tallissa, väliin vihellellen, väliin kiroten, taikka kiinnittivät mahtavaa, kauas kuuluvaa aisatiukua komeudeksi ja taipaleen huvitukseksi. Aamu oli vielä varhainen, ja lyhtyjen valossa hevosmiehet hommailivat, kovaäänisesti ja remuavasti haastellen, ja pihalla haisi viina ja hokmanni.
Muita mahtavampana ja ikäänkuin kaikkien toisten päällikkönä käveli pihalla edes takaisin Heikkilän Ulrikki, kuuluisa torniolainen hevosmies. Hän oli kuin herra toisten joukossa, kookas ja lihava mies, punanaamainen, uusi saukonnahkainen lakki päässä ja yllään mustaverkapäällinen lyhyt turkki, joka oli köytetty koreanpunaisella nahkavuorivyöllä. Mahtavana ja punottaen Ulrikki käveli pihalta talliin ja tarkasteli siellä tarkalla hevosmies-silmällään hevosiaan, joille nyt pitkän taipaleen varalta oli annettu vankat appeet. Punottaen ja naurusuin hän siinä katseli ja väliin viinaäänellään puhua rämisi. Sillä olipa hän aamukahvin jatkoksi kumonnut muutamia hyvänlaisia paloviinaryyppyjä. Ja kun oli sikaarin sytyttänyt, astui hän pilttuuseen, jossa seisoi iso ja vankka ruuna. Löi kämmenellään sitä lautaselle ja rämisi:
»Siitä mustasta vielä kruunuja lähtee kuin hyllyltä..»
Ja viereisen pilttuun luona, jossa seisoi kiltti raudikko, arveli:
»Siitä se tulee Ylikainuun Vamperille nätti ja keveäjalkainen ajohevonen…»
Mutta peräpilttuussa, muista erillään, seisoi uljas ja vankka orhi,
Alarikki nimeltään. Orhia vielä Ulrikki lautaselle löi ja arveli:
»Siinä se on juoksija, josta Luulajan Kuvenjus hyvät voitot maksaa…»
Katseli vielä muitakin hevosiaan, näytti tyytyväiseltä ja ylpeältä ja palasi pihalle.