Hän oli ehtinyt jo sen korkean kiven kohdalle, joka oli puolivälissä ja jossa sanottiin Suomen ja Ruotsin rajan olevan. Siinä hän taas pysähdytti ja kuunteli…

Ruotsin puolen maantieltä kuului nyt selvästi aisatiu'un helinää ikäänkuin tullen Haaparannalta päin ja ollen ylöspäin menossa. Niin kuului. Ehkäpä oli vain joku myöhään hotellista lähtenyt herra, joka matkusti Lappiin päin…

Helmeri oli aisatiu'un äänestä päättävinään, että kyydillä ajo se oli, sillä nopeammassa tahdissa soi tiuku tullimiesten hevosen aisassa, ja jos joku paikkakuntalainen olisi, niin huutaisi ja kirkuisi humalassaan…

Jostakin kylältä loisti tuli yksinäisestä ikkunasta, ja Helmeri päätti, että ehkä oli joku tullimies yön aikana pitämässä tulta asunnossaan, niinkuin oli kuullut heidän tekevän…

Hän rohkaisihe ja läksi taas ajamaan. Nyt käveli Alarikki jo roimasti ja pyrki juoksemaankin, oudostuen sekä kuoppaista tietä että reslaa, joka pitkän veneen tavoin venyi perässä.

Ennenkuin tie nousi Ruotsin puolen maantielle oli siinä pitkälti loivaa rantatörmää maantiehen asti. Kun kerran pääsisi maantielle tullimiesten huomaamatta, olisi ensiksi pelastunut! Sillä tullimiehet eivät voisi mitään, jos eivät poikkituloa huomaisi… Mutta jos näkevät poikki tulevan ja alkavat vainustella, että onpa liian hyvä hevonen rahtimiehen hevoseksi, niin lähtevät seuraamaan Haaparannalle asti… ja silloin…

Samassa kiinnitti Alarikki juoksuaan, oli kuin olisi jotakin pelästynyt. Reki keijaili kuin aalloissa törmän vastaleessa, ja yhtäkkiä nousi tie, leveään Ruotsin puolen maantiehen yhtyen.

Helmeri käänsi nopeasti Haaparannalle päin, vilkuillen joka haaralle, silmät, korvat jännityksissä… Mutta mitään ei kuulunut tai näkynyt. Taloissa nukuttiin, eikä mistään tuikkinut valoa. Maantielle tultua sai hän Alarikin taas asettumaan kävelyyn, hän laski ohjat höllälle ja paneusi pitkäkseen reslaan ikäänkuin nukkuvan asentoon…

»Ajat tulemaan sitten suoraan Liljepäkin portille asti, ja kun näet, että portti on auki, niin ajaa karauta pihaan… Minä olen siinä vastaanottamassa…»

Niin muisti Ulrikin neuvoneen. Ja Helmeri ymmärsi, mistä oli kysymys, sillä siksi monta kertaa oli hän ollut hevosia Ruotsin puolelle viemässä sekä yöllä että päivällä. Oli jääneenä talvenakin vienyt pienen hiirenkarvaisen ruunan Liljepäkin pihalle, jossa Luulajan Kuvenjus oli vastaanottamassa. Ja tätä samaa tietä hän silloinkin kulki, ja yö oli silloin niinkuin nytkin. Silloin onnistui mainiosti! Ei yhtään tullihurttaa sattunut tulemaan vastaan…