Ja niin tuntemattomana osasi Helmeri olla ja niin puheensa muuttaa, ettei häntä Rantakäyrässä kukaan tuntenut, vaikka oli tuttu mies talossa. Hän koetti onkia ja tiedustella minkä mitäkin, mutta varovaisia olivat puhumaan. Sen sai Helmeri kuitenkin varmuudella tietää, etteivät olleet selvillä hevostenviejäin nimet eikä Viikluntin osuus hommassa.
Enempää hän ei tahtonutkaan urkkia. Hän oli saanut tietoja riittävästi; nyt piti joutua niitä Ulrikille selittämään.
Päästyään palasen matkaa Rantakäyrästä laski Helmeri jäälle ja oikaisi suoraan Heikkilään. Tallissa oli tuli, ja Helmeri riensi sinne ensiksi.
Ulrikki oli jo kauan aikaa Helmeriä vartonut, tietoja odotellen, sillä kiire alkoi olla markkinoille. Aikansa kuluksi oli hän nyt tullut talliin ja ruvennut Tynkä-Maun avuksi hevosia puhdistamaan. Niitä olikin nyt näinä päivinä tuotu taas uusia. Sillä sen jälkeen kun Ulrikki ja Helmeri Herttualta palasivat oli Ulrikki käynyt Oukan Aapelilta ostamassa kaksi vankkaa ruunaa ja Miukin Matilta maailmankomean tamman, jonka vertaa kokonsa ja näkönsä puolesta harvoin tapasi.
Sopuhinnoista oli Ulrikki nämä hevoset onnistunut ostamaan, sillä kovin olivat pelästyneet sekä Oukan Aapeli että Miukin Matti, pelästyneet niin, etteivät enää Ylikainuun markkinoista puhuneet mitään. Kun he, hutikassa kumpikin, joutuivat tullihurttain käsiin ja heiltä kummaltakin otettiin hyvä hevonen korjuuseen, oli heiltä markkina-into niin laimennut, ettei heitä enää tuntenut samoiksi miehiksi. Kun lisäksi kuului, että tullimiehiä oli lisätty joka kylään nyt markkinain ajaksi eikä näyttänyt olevan yhtään reikää, josta olisi päässyt pujahtamaan rajan yli, olivat he epätoivoissaan myyneet parhaat hevosensa Ulrikille, joka osasi heitä lisäksi valheilla säikytellä.
Juuri näiden hevosten saanti markkinapaikalle oli nyt kysymyksessä, ja sen vuoksi hiihteli Helmeri tullimiesten perässä, heidän toimiaan silmällä pitäen.
Ja kun hän nyt saapui ja ilmoitti kaikki kuulemansa ja näkemänsä, seisoi Ulrikki äänetönnä kuunnellen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt vähääkään, mitä nyt oli tehtävä. Se, että tullimiehet olivat lähteneet ajamaan Ylikainuuseen muka takavarikon tekoon, ei häntä liioin huolettanut, sillä hän luotti Viikluntiin.
»Siinä ei mitään pelkoa ole. Viiklunti on Ruotsin puolen mies, ja hänen nimessään ovat hevoset. Hän saapi kaupata ja myydä… Niin ovat lakioppineetkin Viikluntille sanoneet», virkkoi hän.
»Niin, ja Viiklunti kyllä keinot keksii», sanoi Helmerikin. »Mutta nyt?»
»Niin, nyt? Mitäs helvettiä nyt tehdään? Rajan yli kyllä päästään, vaan kuinka käy Kainuussa, kun tullimiehet miehet ovat sinne menneet? Sattuu, niin tulevat vastaan!»