»No, sano, hyvä mies, miten aiot?» hätäili Ulrikki. Helmeri selitti:
»Minä vien nyt nämät kaksi ruunaa Herttualle ja jään taloon näitä hoitamaan. Te tulette sitten jälessä — huomenaamulla vasta, — ja kun tulette Rantakäyrään, niin tiedustelkaa tullimiehiä… että teillä olisi hevonen tullattavana…olette markkinoille menossa… Ja jos ei kuulu yhtään, — niinkuin ei kuulukaan, — niin telefoneeratkaa Rannankylään Silverperille, että minkälaista järjestystä tämä nyt on, kun ei ole yhtään rajavartijaa rajalla… että saisi tuoda vaikka kaikki Suomen ja Ryssänmaan hevoset ja viedä tullia maksamatta Ruotsiin… Näyttäisi pulskalta ja rehelliseltä peliltä, kun näin rennosti olisitte markkinoille menossa… ja se hyöty siitä lisäksi olisi, että olisi sitten oikeus markkinapaikalla kaupitella tullattua hevosta, mutta myydä silti tullaamaton!..»
»Jo ymmärrän… jo hoksaan», nauroi Ulrikki nyt jo kovin hyvillään.
»Sillä ei yhden hevosen tulliraha ole niin suuri, että se missään tuntuisi, kun on kysymyksessä näin monta, ja varsinkin kun nämä saitte ostaa niin sopuhinnalla…»
Ulrikki ymmärsi nyt ja alkoi mainoa:
»Mistä hiidestä sinä aina hoksaat!»
Ja remahti sitten isoon nauruun, ja naurun seasta hökerteli:
»Se on vissi se, että se on viisas keino… Vaan mikä siinä on, etten minä hoksaa koskaan…»
»Hoksaanpahan minä», nauraa virnisteli Helmeri.
Tynkä-Mikko siinä kuunteli heidän keskusteluaan, ja kun kuuli, että jo nyt yön aikana viedään nämäkin hevoset, virkkoi hän happamen näköisenä: