»Jo nämät tästä saapikin viedä… syömästä… on semmoinen passaus, että…»
Mutta Ulrikki iski Mikolle silmää, iski Helmerillekin ja kutsui molemmat vierashuoneeseen, jossa kukkuraryypyt heille antoi.
Kun sydänyö tuli, läksi Helmeri.
Valjaissa oli toinen Oukan Aapelilta ostetuista ruunista ja toinen marhaminnasta kiinni reen perässä. Mutta talliin jäi vielä Ulrikkia varten Miukin Matilta ostettu uhkea tamma.
Ruotsin puolelle asti aikoi Ulrikki lähteä saattamaan Helmeriä, vaikka tämä vakuuttikin, ettei ollut mitään vaaraa eikä siis tarvinnut pelätä.
Siinä vielä, kun tikkatietä ajoivat suoraan Rantakäyrään, puhelivat he kaikista mahdollisista yhteentörmäyksistä tullimiesten kanssa. Jos niinkin kummasti kävisi, että tullihurtat osuisivat poikkeamaan Herttualle, Helmerin ja hevosten siellä ollessa, niin… niin Helmerin pitäisi paeta piiloon ja Herttuan isännän omistaa hevoset… Silloin eivät kykene tekemään takavarikkoa, kun eivät ole nähneet hevosia yli rajan tuotavan.
Niin tuumailivat.
Mutta pian olivat ajaneet joen poikki ja Ruotsin rantaa lähestyivät. Silloin huomasivat he molemmin, että Rantakäyrän pikkurakennuksesta, jossa Nyman ja Stark asuivat, loisti valo kahdesta ikkunasta.
Ulrikki pysähdytti hevosen arvellen, että tullimiehet olivat palanneet
Ylikainuun matkalta. Mutta Helmeri vakuutti, että niin ei ollut.
Pettääkseen ja pelottaakseen Suomen puolen hevosmiehiä olivat he
piikansa käskeneet polttaa lamppua koko yön…
»Antaa mennä vain!» sanoi hän Ulrikille.