»Jokohan lienee niin?» epäili Ulrikki.
»Epäilemättä! Minä tiedän niiden vehkeet» sanoi Helmeri.
He ajoivat menemään. Nukkuvan näytti koko Ruotsin puoli. Ei näkynyt, ei kuulunut mitään, Rantakäyrän pihallakaan ei näkynyt yhtään ihmistä. Aivan kävelyä ajoivat pihan läpi aina Ylikainuulle kääntyvään tienhaaraan asti.
Siitä Ulrikki pyörsi takaisin suksilla, jotka oli sitä varten kuljettanut reessä.
Helmeri katosi nopeasti hevosineen pimeään yöhön.
Kotiaan tultua ei Ulrikkia kuitenkaan nukuttanut. Levoton ja huolissaan hän oli. Jokohan oli tullut pelanneeksi liian korkeaa peliä? Tuhannet olivat kysymyksessä. Helmeriin hän kuitenkin luotti. Se oli kavala ja rohkea silloin kun tarvittiin. Hyvä mies! Kerrassaan kuin luotu »luntreijariksi»!
Huoletti häntä sekin, että tullihurtat olivat lähteneet Ylikainuuseen muka takavarikkoja tekemään. Ja vaikka hän luottikin Viikluntin nokkeluuteen, epäili hän yhtä ja toista kuitenkin.
Varhain aamulla hän nousi vuoteeltaan ja alkoi valmistautua markkinoille. Tynkä-Mikon kanssa yksissä tuumin hommailivat. Kaikista kookkaimman matkareslan sulloivat heiniä täyteen, evääksi hevoselle. Komeimmat, hopealta hohtavat mäkivyöt, sitoikin ja tupsulliset suitset — kaikki Alarikin entiset neuvot —, Ulrikki nyt otti esille ja niihin komean tamman pujotti. Kovaäänisimmän aisatiukunsa aisaan köytti ja koreimman kulkusen länkien päähän. Kaikki muutkin neuvot olivat pulskat ja uhkeat kuin parhaalla patruunalla.
Matkaturkikseen otti hän upean sudenalaisen turkkinsa, jonka vertaa ei ollut kenelläkään Suomen puolen herralla. Mutta markkinapaikalla oleskelemista varten otti hän pikkuturkkinsa, korean vyönsä ja saukonnahkaisen lakkinsa, jonka oli Rovaniemessä paras lakkimestari valmistanut.
Komea oli nyt mies, mutta komea ja lihava ja juhlallisen kookas oli raudikko tammakin, Miukin Matilta sopuhinnalla ostettu.