Uljaana se hopealta hohtavissa valjaissaan seisoi Heikkilän kuistin edessä odottaen Ulrikkia rekeen tulevaksi. Komeutta lisäsi vielä korkeakaarinen luokka, uudenaikainen, kiiltäväksi maalattu, Tampereelta ostettu. Tynkä-Mikko siinä tammaa ohjista pidätteli ja nilkutti, Ulrikkia odottaessaan, sinne tänne reen vieressä…
Mutta vielä viipyi Ulrikki eväsviinojaan markkinoita varten laukkuunsa kätkien. Maantieltä kuului aamuhämärässä ajavien tiukujen ja kulkusten helinää, niinkuin markkinain aikana ainakin. Kuului joku karjaiseminenkin. Ulrikkikin sai siitä uutta markkinahenkeä ja joutui pian matkaan.
Mutta juuri kun hän astui turkki yllään kuistia alas, ajaa remusi kaksi miestä pihaan liinaharja-hevosella. Ulrikki näki heti, että molemmat miehet olivat humalassa. Toinen oli Oravan vanha Matti ja toinen Torikan Hermanni.
Ulrikki ihmetteli, mitä nämä miehet nyt olivat ajamassa, sillä sen hän näki, etteivät olleet markkinareilassa. Ja vihaksi häntä pisteli se, että nämä nyt juuri sattuivat tulemaan, kun hän oli markkinoille lähdössä.
Torikan Hermanni kompuroi reestä pois, jättäen ohjat Oravan vanhalle
Matille.
»Tuota noin…» ähkäili hän, Ulrikkia lähestyessään.
»Mikäs on hätänä?» rämähti Ulrikki viinaäänellään ja silmäsi julmasti Hermannia. He eivät olleet tavanneet toisiaan sitten kun Siipolassa viinoissa ja vihassa erosivat. Hermanni kyllä oli jo riidan unhoittanut, mutta Ulrikki, joka oli pitkävihaisempi, ei ollut vielä leppynyt.
Ja kun Hermanni alkoi tolkuttaa, että hän on lähtenyt Miukin Matin puolesta purkamaan hevoskauppaa, suuttui Ulrikki silmittömästi, sillä hän arvasi muiden valaneen järkeä Miukin Matille, että halvalla myit…halvalla myit…
Rahat oli Matti lähettänyt Hermannin matkassa ja valtuuttanut Hermannin hänen puolestaan kaupan purkamaan…
»Mene helvettiin!» vastasi Ulrikki ja alkoi istuutua rekeen, matkaan lähteäkseen.