Ja sitten hän kuiskaili Helmerin korvaan ja odotti kysyvän näköisenä vastausta.
»Se asia pian oikenee», vastasi Helmeri, »odota tässä vähän».
Hän meni kujalle ja sattui juuri silloin huomaamaan, että Vintturin
Santeri, Suomen puolen laukkukauppias, tuli kylästä päin pihaan, ja
Santerilla oli isonlainen, uusi aisatiuku kaulassa remmissä riippuvana.
Siinä se harvakseen helähteli miehen kävellessä…
Helmeri tiesi jo ennestään, millä asialla Santeri kulki ja mitä varten aisatiukua kaulassaan kantoi… Se merkitsi sitä, että se, joka Santeria kahden kesken puhutteli, sai häneltä ostaa viinaa tai konjakkia… Torikan Hermanni ei kuitenkaan vielä, vasta kun oli markkinoille tullut, tiennyt Vintturin Santerin liikkeestä mitään, ja sen vuoksi hän turvausi Helmerin apuun. Mutta heti, kun näki Santerin ja huomasi Helmerin Santeria puhuttelevan, hoksasi hän, mitä varten aisatiuku kaulassa riippui…
— Kenen viinoja lienee myymässä, omiaan sillä ei ole, — ajatteli
Hermanni, kun näki Helmerin ja Santerin katoavan ulkohuoneiden taakse.
Hän jäi siihen odottamaan arvaten, että sieltä saisi halvemmalla harjakaisviinoja Viikluntille ja Laukin ostajalle.
Hetken päästä Helmeri palasikin, povi pullollaan.
»Hyvinkö kävi?» kysyi Hermanni.
»Oll reit», vastasi Helmeri ja ojensi Hermannille litran vetoisen konjakkipullon, jonka koreassa, tumman vihreässä etiketissä oli: Fin Champagne Cognac, Stockholm.