Niin kertoi Kuvenjus, punssin ja markkinain innostamana. Ja hän löi
Lomman Nestoria olalle ja vakuutti:
»Minä en myisi sitä Piiua, vaikka saisin viisituhatta kruunua!»
Ei hänellä tosin ollut mitään moitetta Alarikkiakaan vastaan. Se oli kaunis, hyvä ajaa ja juoksi vinhasti. Hänelle oli jo Luulajassa tarjottu korkeata hintaa Alarikista, mutta hän ei ollut myynyt.
Niin oli siinä pitkin päivää hevosista, entisistä, puheltu ja juotu punssia. Mutta Ulrikki näki tottuneella hevosmiessilmällään, että Kuvenjusta miellytti raudikko tamma paljon enemmän kuin tämä tahtoi tunnustaakaan. Ulrikki arvasi sen siitäkin, että Kuvenjus vähä-väliä otti asian puheeksi, verraten raudikkotammaa Alarikkiin ja päinvastoin.
Ja kun yhä siitä samasta asiasta jahkailivat ja tinkailivat, molemmin omaansa kehuen, innostui Lomman Nestori ja ehdotti, että lähdettäisiin ajamaan kilpaa…
»No, se sopii… Ja lyömme veikkaa!» innostui Ulrikkikin.
Jo riemastui Kuvenjuskin, ja kun hauskimmillaan olivat humalassa, päättivät lähteä ajamaan kilpaa järven jäälle.
Lomman pojat ja Haaparannan Liljebäck vielä kehoittivat.
Maisteltiin sen asian vahvikkeeksi, ja Kuvenjus sanoi:
»Miksei sillä ole tuolla tammalla oikeata nimeä? Sille pitää panna nimi! Vai onko sillä nimeä? Hva' sa'!»